Hän pyörsi takaisin, juoksi, hangoittelevaa vettä kuohuksi sotkien, pystypäin aallokossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, varhaismiehekkään suloinen ja hauras, vettävaluvin kiharoin ja kauniina kuin hento jumala, taivaan ja meren syvyyksien asukas, kohosi ja irtaantui meren sylistä, herätti se näky myytillisiä mietteitä; se oli kuin runoilijan kertomusta alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalten synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisässään kajahtelevaa laulua ja päätteli uudelleen, että täällä oli hyvä elellä ja että hän halusi jäädä tänne.
Myöhemmin Tadzio makasi hiekassa kylvyn jälkeen, leväten verhottuna valkoiseen hurstiinsa, joka oli vedetty oikean olkapään alle, ja pää nojasi paljaalla käsivarrella. Ja silloinkin kun Aschenbach ei häntä katsellut, vaan luki jonkun sivun kirjaansa, ei hän tuskin milloinkaan unohtanut, että poika makasi siinä ja että hänen tarvitsisi vain hieman kääntää päätään oikealle nähdäkseen tuon ihailun arvoisen. Hänestä tuntui melkein kuin hän istuisi tässä suojelemassa tuota lepäävää — omissa asioissaan askarrellen ja samalla kuitenkin alituisesti valppaana tuolla oikealla lähellä olevan ihmislapsen puolesta. Ja isällinen lempeys, heltynyt kiintymys kauniiseen olentoon sen taholta, joka uhrautuen luo hengessä kaunista, täytti ja liikutti hänen sydämensä.
Puolipäivän jälkeen hän poistui rannalta, palasi hotelliin ja kuljetutti itsensä hissillä ylös huoneensa eteen. Hän viipyi sisällä kauan aikaa kuvastimen edessä ja katseli harmaita hiuksiaan, väsyneitä ja teräviä kasvojaan. Sillä hetkellä hän ajatteli mainettaan: kuinka monet tunsivat hänet kaduilla ja katselivat häntä kunnioittavasti hänen varmasti sattuvien ja sulon kruunaamien sanojensa tähden — manasi esille kaikki kykynsä ulkonaiset tulokset, jotka osuivat hänen mieleensä, jopa ajatteli saamaansa aatelisarvoa.
Hän meni sitten alas lounaalle ja ruokaili pienen pöytänsä ääressä. Kun hän aterioituaan astui hissiin, tunkeutui nuorta väkeä, joka niinikään tuli aamiaiselta, hänen jälkeensä pieneen liitelevään koppiin, ja Tadziokin tuli sisään. Hän seisoi ihan lähellä Aschenbachia, ensimmäistä kertaa niin lähellä, että tämä ei katsellut häntä kuin kuvaa matkan päästä, vaan havaitsi ja keksi tarkoin hänen inhimillisyytensä yksityiskohdat.
Joku puhutteli poikaa, ja vastatessaan kuvaamattoman suloisesti hymyillen Tadzio astui pois jo ensi kerroksessa selkä edellä ja silmät alasluotuina. Kauneus tekee häveliääksi, tuumi Aschenbach ja pohti sitten, mikä siihen oli syynä.
Hän oli kuitenkin huomannut, että Tadzion hampaat eivät olleet ilahduttavan kauniit: piikkimäiset ja kelmeät, vailla terveyden kiillettä ja omituisesti hauraan läpikuultavat, jollaiset kalvetustautisilla joskus on. Hän on hento, hän on sairaloinen, ajatteli Aschenbach. Hän ei varmaankaan elä vanhaksi. Ja hän luopui tekemästä itselleen tiliä siitä tyydytyksen tai rauhoituksen tunteesta, joka tätä ajatusta seurasi.
Hän vietti kaksi tuntia huoneessaan ja lähti iltapäivällä kanavalaivalla tunkkaisesti haisevan laguunin ylitse Venetsiaan. Hän astui laivasta San Marcossa, joi teensä aukealla ja aloitti sitten täkäläisen päiväjärjestyksensä mukaan kävelyretken katuja pitkin. Juuri tämä kävely toi mukanaan hänen mielentilansa ja päätöstensä täydellisen muutoksen.
Kujilla tuntui inhoittavan tunkkaantuneelta; ilma oli niin paksua, että asunnoista, myymälöistä, ravintoloista virtaavat hajut, öljynhöyry, hajuvesipilvet ja monet muut seisoivat huuruna eivätkä hälvenneet. Savukkeensauhu pysyi paikallaan ja hajosi vain hitaasti. Ahtaalla alalla tungeksiva ihmisruuhka kiusasi kävelijää eikä lainkaan huvittanut.
Mitä pitemmälle hän joutui, sitä tuskallisempana valtasi hänet se epämiellyttävä olotila, jonka meri-ilma yhtyneenä shirokko-tuuleen saattaa synnyttää — tila, joka on yhtaikaa kiihtymystä ja veltostumisia. Kiusallinen hiki purkautui hänestä. Silmät lakkasivat toimimasta, rintaa ahdisti; hän oli kuumeessa, veri jyskytti päässä.
Hän pakeni ahdinkoisilta kauppakujilta siltojen yli köyhien poluille. Siellä kerjäläiset vaivasivat häntä, ja kanavien pahat höyryt salpasivat hengityksen. Eräällä hiljaisella paikalla, unohdetulta ja kirotulta näyttävässä pikku kolkassa, jommoisia on Venetsian sisäosassa, erään kaivon reunalla leväten hän kuivasi otsansa ja huomasi, että hänen täytyisi matkustaa pois.