Simpukoiden, leivosten ja hedelmien myyjät levittelivät polvillaan tavaroitaan. Vasemmalla, erään kojun edessä, joka oli vinosti muihin ja mereen ja johon ranta sillä puolella loppui, oleskeli venäläinen perhe: parrakkaita ja isohampaisia miehiä, nöyryytettyjä ja laiskoja naisia, baltilainen neiti, joka telineen edessä istuen epätoivoisin huudahduksin maalasi merta, kaksi hyväntahtoisen rumaa lasta, vanha huivipäinen palvelijatar, jolla oli hellästi alistuvan orjan eleet. Kiitollisina nauttien he siellä oleilivat, huusivat väsymättä tottelemattomina telmivien lasten nimiä, puhuivat harvoilla osaamillaan italialaisilla sanoilla leikillisesti kauan aikaa huumorintajuisen ukon kanssa, jolta he ostivat sokerimakeisia, suutelivat toisiaan poskelle eivätkä piitanneet kenestäkään heidän inhimillisen yhteiselämänsä tarkkailijasta.
Tahdon siis jäädä, ajatteli Aschenbach. Missä olisikaan parempi olla? Ja ristiinpannut kädet sylissä hän antoi silmiensä kadota meren avaruuteen ja katseensa häipyä, upota, murtua avaruuden erämaan yksitoikkoiseen sumuun. Hän rakasti merta syvistä syistä: se oli raskaasti työtä tekevän taiteilijan levonkaipuuta, kun hän himoitsee kätkeytyä ilmiöiden vaativalta moninaisuudelta yksinkertaisen, suunnattoman rinnoille; se oli kiellettyä, hänen tehtävälleen tuiki vastakkaista ja juuri sen vuoksi niin houkuttelevaa himoa jäsenettömään, mittaamattomaan, ikuiseen, olemattomaan. Levätä täydellisen ääressä on sen kaipuuta, joka ahertaa verrattoman tavoittelussa, ja eikö olematon ole eräs täydellisen muoto?
Mutta hänen siinä juuri tuijottaessaan haaveksien tyhjyyteen, katkaisi muuan ihmisvartalo vaakasuoran rantaviivan, ja kun hän kirvoitti ja keräsi katseensa rajattomasta, näki hän kauniin pojan, joka vasemmalta tullen meni hänen editseen hiekalla. Poika oli avojaloin, valmiina kahlaamaan, hoikat sääret polven yläpuolelle paljaina. Hän asteli hitaasti, mutta niin kevyesti ja ylpeästi kuin olisi vartavasten tottunut liikkumaan jalkineitta, ja silmäili poikittain oleviin kojuihin päin. Mutta tuskin hän oli huomannut venäläisperheen, joka siellä vetelehti kiitollisessa sovussa, kun hänen kasvojensa yli jo kulki vihaisen ylenkatseen ukkospilvi. Hänen otsansa synkkeni, hänen suunsa kohosi, huulet vääntyivät katkeraan kurttuun, joka särki poskiviivan, ja hänen kulmakarvansa olivat painuneet niin raskaaseen ryppyyn, että silmät näyttivät vajonneen luomien alle ja puhuivat pahansuopina ja tummina vihan kieltä. Hän katsahti maahan, silmäili vielä kerran uhkaavasti taaksensa, kohautti hartioitaan kiivain, halveksivin ja inhoavin elein ja jätti viholliset selkänsä taakse.
Eräänlainen hienotunteisuus tai pelokkuus, jokin kunnioituksen ja häveliäisyyden tunne sai Aschenbachin kääntymään poispäin, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään. Sillä intohimon vakavalle tilapäistarkkaajalle on vastenmielistä käyttää huomioitaan edes omaksi hyväkseen. Mutta hän oli ilahtunut ja samalla järkytetty, toisin sanoen onnellistunut. Tuo lapsekas kiivailu, joka oli kohdistunut mitä hyväntahtoisimpaan elämänpalaseen, antoi jumalalliselle eristymiselle inhimilliset suhteet — se sai luonnon kallisarvoisen kuvateoksen, joka oli kelvannut vain silmänherkuksi, näyttämään syvemmän osanoton arvoiselta ja loi puolikasvuiseen, muuten kauneuden takia huomattavaan olemukseen intohimon leiman, joka salli ottaa hänet vakavalta kannalta, ikäänkuin hän jo olisi vanhempi.
Yhä poispäin kääntyneenä Aschenbach kuunteli pojan ääntä, kirkasta, heikonlaista ääntä, jolla hän jo kaukaa yritti lausua tervehdyksensä hiekkalinnan ympärillä touhuaville leikkitovereille. Hänelle vastattiin huutamalla moneen kertaan hänen nimensä tai hänen nimensä hyväilymuoto, ja Aschenbach kuunteli ymmärrettävän uteliaana, voimatta kuitenkaan käsittää muuta tarkempaa kuin kaksi sointuvaa tavua, kuten Adgio tai vielä useammin Adjiu, jonka loppu-u huudettiin pitkään venyttäen. Häntä ilahdutti sen sointu, hän havaitsi sen kaunissävyisenä sopivan tuon pojan nimeksi, toisteli sitä hiljaa itsekseen ja kääntyi tyytyväisin mielin käsittelemään kirjeitään ja papereitaan.
Pieni matkasalkku polvillaan hän ryhtyi täytekynällä suorittamaan kirjeenvaihtoaan. Mutta jo neljännestunnin kuluttua hän huomasi, mikä vahinko olisi jättää hengessä tällainen tilanne, nautinnonarvoisin mitä hän tunsi, ja hukata se tyhjänpäiväisellä työllä. Hän työnsi kirjoitusneuvot syrjään ja kääntyi takaisin merelle. Ei kulunut pitkää aikaa, kun hän, hiekkarakennelmalla puuhailevan lapsijoukon äänten houkutuksesta, kallisti päänsä oikealle tuolin selkänojaan tavoitellakseen katseellaan mainion Adgion hommia.
Ensimmäinen silmäys keksi hänet: hänen rinnallaan heloittava punainen silmukka herätti kohta huomiota. Toisten kanssa hääräten, vanhaa lautaa asetettaessa sillaksi hiekkalinnan kostean vallihaudan yli hän huusi ja nyökkäsi päällänsä ohjeet. Hänen mukanaan oli kymmenkunta toveria, poikia ja tyttöjä, hänen ikäisiään ja nuorempia, jotka lörpöttelivät keskenään eri kielillä, puolaksi, ranskaksi, jopa balkanilaismurteella. Mutta hänen nimensä kaikui useimmin. Hän oli ilmeisesti halutuin, tavoitelluin, ihailluin. Varsinkin muuan, puolalainen kuten hänkin, roteva viikari, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä, jonka tukka oli musta ja voideltu ja jolla oli yllään palttinainen vyöpuku, näytti hänen läheisimmältä vasalliltaan ja ystävältään. He lähtivät, sittenkun hiekkarakennelman työ oli sillä kerralla saatu loppuun, toisiaan syleillen kävelemään rannalle, ja se, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä, suuteli kaunista poikaa.
Aschenbach joutui kiusaukseen uhata häntä sormellaan. »Annan sinulle neuvon, Kritobulos», tuumi hän hymyillen; »lähde vuodeksi matkoille. Sillä niin paljon vähintään tarvitset aikaa parantuaksesi.» Ja sitten hän söi aamiaisekseen suuria, täysikypsiä mansikoita, jotka hän osti eräältä kaupustelijalta.
Oli tullut hyvin lämmin, vaikkei aurinko kyennytkään puhkaisemaan taivaan usvakerrosta. Laiskuus kahlehti hengen, aistien nauttiessa meren hiljaisuuden suunnattomasta ja huumaavasta seuranpidosta. Vakavan miehen mielestä oli sopivaa, täysin tyydyttävää tehtävää ja työskentelyä arvata ja tutkia, mikä nimi olisi suunnilleen »Adgiota» vastaava. Ja turvauduttuaan eräihin Puolan historian muistikuviin hän totesi, että nimellä tarkoitettiin Tadziota, Tadeusz-nimen lyhennystä, joka huudahduksiin sovellettuna kuulosti »Tadziulta».
Tadzio kylpi. Aschenbach, joka oli kadottanut hänet näkyvistään, keksi hänen päänsä, hänen käsivartensa, jolla meloen hän otti vauhtia, kaukaa mereltä. Sillä merihän oli pitkälle tasainen. Mutta silloin alettiin olla huolestuneita hänestä, naisäänet huutelivat häntä kojuista, huhuilivat jälleen nimeä, joka hallitsi rantaa miltei lunastuksen lailla ja joka pehmeinä äänteinä venytettyine u-loppuineen ilmaisi samalla sekä suloista että metsäläistä: »Tadziu, Tadziu!»