Ilma ei seuraavana päivänä muuttunut suotuisammaksi. Kävi maatuuli. Hallavan pilvisen taivaan alla lepäsi meri tylsässä levossa, samalla kutistuneena, taivaanranta arkisen lähellä ja rannasta niin etäälle paenneena, että se paljasti monta riviä hiekkasärkkiä. Kun Aschenbach avasi ikkunan, luuli hän tuntevansa laguunien pahentuneen hajun.
Apea mieliala valtasi hänet. Jo tällä hetkellä hän mietti paluumatkaa. Kerran, vuosia sitten, oli lämpimien kevätviikkojen jälkeen tällainen ilma häntä koetellut ja vahingoittanut hänen vointiaan siinä määrin, että hänen oli täytynyt jättää Venetsia pakolaisen tavoin. Eikö nyt jo tuntunut tuo silloinen kuumeinen haluttomuus ja paine ohimoissa ja silmäluomien raskaus? Vielä kerran muuttaa oleskelupaikkaa olisi vaivaloista, mutta ellei tuuli kääntyisi, ei hän voisi jäädä tänne. Varmuuden vuoksi hän ei purkanut kaikkia tavaroitaan. Kello yhdeksän hän söi aamiaista sitä varten varatussa tarjoiluhuoneessa hallin ja ruokasalin välissä.
Huoneessa vallitsi se juhlallinen hiljaisuus, joka on suurten hotellien kunnia-asia. Palvelevat tarjoilijat liikkuivat kevein anturoin. Teekaluston kolina, puoleksi kuiskattu sana oli kaikki, mitä saattoi kuulla. Eräässä nurkassa vinosti ovea vastapäätä ja kahden pöydän päässä hänestä huomasi Aschenbach puolalaiset tytöt kotiopettajattarineen. Kovin suoraselkäisinä, tuhanvaalea tukka juurikaan suorittuna ja silmät punoittavina, jäykissä sinipellavaisissa puvuissa, joissa oli valkoinen kääntökaulus ja kalvosimet, he istuivat siinä ja ojentelivat toisilleen hilloastiaa. He olivat melkein lopettaneet aamiaisensa. Poika puuttui.
Aschenbach hymyili. No, pikku faiakialainen! tuumi hän. Sinulla näyttää olevan näiden rinnalla etuoikeus nauttia mielin määrin nukkumisesta. Ja äkkiä ilostuen hän lausui itsekseen säkeen:
»Taas korut uudet sai levon, kylvyn lämpimän jälkeen.»
Hän söi aamiaista kiirettä pitämättä, otti ovenvartijalta, joka tuli huoneeseen kaluunakoristeinen lakki kädessä, jälkeensä lähetetyn postin ja avasi savuketta polttaen pari kirjettä. Näin tapahtui, että hän vielä oli läsnä, kun saapui unikeko, jota tuolla toisessa pöydässä odotettiin.
Poika tuli lasiovesta ja meni hiljaisuuden vallitessa vinosti huoneen läpi sisariensa pöydän luo. Hänen käynnissään, sekä yläruumiin ryhdissä että polvien liikunnassa ja valkeakenkäisen jalan astunnassa, oli jotakin erikoista suloa, hyvin kepeää, yhtaikaa arkaa ja ylpeää ja lisäksi sen lapsellisen kainouden kaunistamaa, jolla hän mennessään kääntäen päänsä saliin päin kahdesti nosti silmänsä ja loi ne alas. Hymyillen, lausuen puoliääneen sanan pehmeällä, epäselvällä kielellään hän asettui paikalleen, ja varsinkin nyt, kun hän käänsi kasvojensa piirteet sivulta päin nähtäviksi, katselija hämmästyi uudelleen, jopa pelästyi tuon ihmislapsen todella jumalankaltaista kauneutta. Hänen yllään oli tänään sini- ja valkoraitainen, pesukankainen puseropuku, jonka rinnassa oli punasilkkinen silmukka ja kaulassa yksinkertainen valkoinen pystykaulus. Mutta tällä kauluksella, joka ei erikoisen hienonakaan ottanut sopiakseen puvun laatuun, lepäsi verrattoman viehkeänä pään kukkeus — marmorin kellertävään emaljiin muovailtu Eroksen pää hienoine ja vakavine kulmakarvoineen', ohimot ja korvat suorakulmaisesti esiintyöntyvän hiuskiehkuran tummasti ja pehmeästi peittäminä.
Hyvä, hyvä! myönsi Aschenbach asiantuntijan viileään tapaan, kuten taiteilijat joskus taideteoksesta ilmaisevat ihastuksensa, hurmionsa. Ja hän tuumi edelleen: Totisesti, elleivät meri ja ranta odottaisi minua, jäisin tänne niin kauaksi kuin sinä olet täällä!
Mutta sitten hän lähti, astui hotellin henkilökunnan tarkkaillessa hallin poikki, isoa pengertä alas, suoraan lautasillan yli hotellin vieraille aidattuun rantaosaan. Hän käski avojalkaisen vanhuksen, joka yllään aivinahousut, meripojan pusero ja päässään olkihattu puuhaili alhaalla kylpymestarina, näyttää vuokratun rantakojun, sijoitutti pöydän ja nojatuolin hiekkaiselle lautakorokkeelle ja asettautui mukavasti lepotuoliin, jonka oli kuljetuttanut meren partaalle, vahankeltaiselle hiekalle.
Rantakuva, suruttoman aistillisesti nauttivan kulttuurin tarkkailu luonnonvoimien ääressä, piti vireessä ja huvitti häntä niinkuin tuskin milloinkaan aiemmin. Harmaa ja tasainen meri oli jo kahlaavien lasten, uivien, kirjavien vartaloiden elävöittämä, kun ne käsivarret pään taakse kierrettyinä lojuivat hiekkaharjanteilla. Toiset soutivat pieniä, punaiseksi ja siniseksi maalattuja, kölittömiä veneitä ja päästivät nauraen ne kaatumaan. Kauas ulottuvan kojurivin edessä — niiden korokkeilla istui kuin pienillä parvekkeilla — oli kisailevaa liikettä ja laiskana lojuvaa lepoa, vierailua ja rupattelua, huolellisesti sonnustettua aamupuvustoa alastomuuden rinnalla, joka uhmailevan sulavasti nautti tienoon vapauksista. Etualan kostealla ja kiinteällä hietikolla käyskentelivät jotkut valkoisissa kylpymekoissaan, väljissä värikkäissä paitapuvuissaan. Oikealle sivulle lasten rakentama hiekkalinna oli täynnänsä pieniä lippuja, joissa näki kaikkien mahdollisten maiden värit.