Siinä oli joukko puolikasvuisia ja tuskin aikuisiksi päässeitä, opettajattaren tai seuranaisen huollon alaisia, jotka olivat kokoontuneet pienen ruokopöydän ympärille. Kolme nuorta tyttöä, viisitoista-, kuusitoistavuotiaita, kuten näytti, ja noin nelitoistavuotias pitkätukkainen poika. Hämmästyksekseen Aschenbach huomasi, että poika oli täydellisen kaunis. Hänen kalpeat ja suloisen umpimieliset, hunajavärisen tukan kehystämät kasvonsa, suorasti viettävä nenänsä, ihastuttava suunsa, kasvojen viehättävä ja jumalallinen vakavuus muistuttivat jaloimman ajan kreikkalaista kuvanveistosta, ja muodon puhtaamman täydellisyyden ohella oli hänessä jotakin niin ainutlaatuista yksilöllistä viehkeyttä, että katselija ei luullut tavanneensa luonnossa tai kuvaavassa taiteessa mitään yhtä onnistunutta.
Erikoisesti herätti huomiota selvästi periaatteellinen vastakohta niiden kasvatusopillisten näkökohtien välillä, joiden mukaan sisarukset olivat puetut ja kuinka heitä muuten kohdeltiin. Mainittujen kolmen tytön ulkoasu — vanhinta heistä voi jo pitää aikuisena — oli rumentavan karkea ja siveä. Samanlainen luostarimainen, liuskakivenvärinen puolipitkä, arkinen ja tahallisen rumentavaa kuosia oleva puku, valkoinen kääntökaulus ainoana valopilkkuna, painoi ja ehkäisi vartalon joustavuutta. Sileästi ja piukasti päähän liimattu tukka sai kasvot näyttämään nunnamaisen tyhjiltä ja mitään sanomattomilta.
Tässä tosiaankin hallitsi äiti, eikä hän edes ajatellut sovelluttaa poikaan sitä kasvatusopillista ankaruutta, joka näytti olevan hänellä synnynnäinen, mikäli oli puhe tyttäristä. Pehmeys ja hentous määräsivät ilmeisesti pojan elämänsisällön. Oli varottu kajoamasta saksilla hänen kauniiseen tukkaansa; se kiertyi hänen otsalleen, korvien yli ja syvälle niskaan. Englantilainen meripojanpuku, jonka puuhkahihat suippenivat suupuoleltaan ja tuskin peittivät hänen vielä lapsekkaiden, mutta kapeiden käsiensä hienoja jäseniä, painoi nauhoilleen, silmuilleen ja kirjailuineen hänen hentoon vartaloonsa rikkaan ja ylhäisen leiman.
Poika istui sivuittain tarkastelijaan päin, mustan kiiltonahkakengän peittämä jalka toisen edessä, kyynärpää korituolin laitaan nojaten, poski nyrkkiin puristetun käden varassa, sulavassa asennossa, eikä hänessä lainkaan ollut sitä melkein orjamaisen jäykkyyden piirrettä, joka tuntui olevan luontainen hänen sisaruksissaan. Oliko hän sairas? Sillä hänen kasvojensa hipiä erottui norsunluun valkoisena niitä kaartavien kiharoitten kultaisesta tummuudesta. Vai oliko hän yksinkertaisesti hemmoiteltu lemmikkilapsi, puolueellisen ja oikullisen rakkauden valvatti? Aschenbach oli taipuvainen pitämään tätä todenmukaisena. Miltei jokaisella taiteilijaluonteella on synnynnäisenä vuolas ja pettävä halu tunnustaa kauneutta luova epäoikeudenmukaisuus ja osoittaa sääliä ja kunnioitusta aristokraattiselle etuoikeudelle.
Tarjoilija kävi ilmoittamassa englanniksi, että ateria oli valmis. Vähitellen vierasjoukko katosi ruokasalin lasiovesta sisään. Eteisestä ja hisseistä saapui myöhästyneitä. Sisällä oli jo aloitettu tarjoilu, mutta nuoret puolalaiset viivyttelivät yhä ruokopöytänsä ympärillä, ja syvässä nojatuolissaan mukavasti lojuva ja muutenkin edessään olevaa kaunista ihaileva Aschenbach odotteli heidän kanssaan.
Kotiopettajatar, pieni lihavahko, punakkakasvoinen nainen, teki lopulta eleen noustakseen. Kulmakarvat koholla hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja kumarsi, kun muuan kookas, harmaisiin pukeutunut ja runsain helmin somistautunut rouva astui halliin. Tämän rouvan ryhdissä oli jotakin viileää ja harkittua; hänen lievästi jauhoitetun tukkansa järjestelyssä ja puvun kuosissa oli sitä yksinkertaisuutta, joka kaikkialla, missä hurskaus pätee ylhäisyyden perustana, määrää makusuunnan. Hän olisi voinut olla jonkun korkea-arvoisen saksalaisen virkamiehen vaimo. Jotakin haavemaisen loisteliasta tuli hänen olemukseensa jo yksistään hänen korujensa mukana, jotka tosiaankin tuskin olivat arvioitavissa ja joihin kuuluivat korvakellukkaat sekä kolminkertainen, hyvin pitkä kaulanauha isoja, heikosti hohtavia helmiä.
Sisarukset olivat äkkiä nousseet. He kumartuivat suutelemaan kädelle äitiänsä, jonka hoidetuilla, mutta hieman väsyneiltä ja terävänenäisiltä näyttävillä kasvoilla väikkyi pidättyvä hymy ja joka katseli heidän päittensä ohitse puhuessaan ranskaksi muutaman sanan kotiopettajattarelle. Sitten hän astui lasiovelle. Sisarukset seurasivat häntä: tytöt rivissä iän mukaan, sitten kotiopettajatar ja viimeisenä poika. Jostakin syystä tämä kääntyi, ennenkuin astui kynnyksen yli, ja kun ei ketään muuta enää ollut hallissa, kohtasivat hänen kummallisen utuisen harmaat silmänsä Aschenbachin, joka sanomalehti polvillaan tuijotti joukon jälkeen.
Mitä hän oli nähnyt, ei varmaankaan ollut yksityiskohdissaan huomiota herättävää. Ei ollut käyty aterialle ennen äidin tuloa, vaan oli odotettu, tervehditty äitiä kunnioittavasti ja ruokasaliin mentäessä noudatettu yleisiä tapoja. Mutta kaikki tuo oli tehty niin selvästi, siinä oli ollut sellainen kurin, velvollisuuden ja itsekunnioituksen leima, että Aschenbach tunsi itsensä kummallisen liikutetuksi. Hän viivytteli vielä jonkun hetken mennäkseen sitten hänkin puolestaan ruokasaliin. Siellä hänelle osoitettiin pieni pöytä, jonka hän tuokioksi pahoittelua tuntien totesi olevan kovin kaukana puolalaisen perheen pöydästä.
Väsyneenä ja kuitenkin henkisesti vireänä hän huvitteli pitkäveteisen aterian aikana aineettomilla ja yliaistillisilla asioilla, mietti sitä salaperäistä liittoa, joka lainmukaisen ja yksilöllisen oli keskenään solmittava, jotta syntyisi inhimillinen kauneus, ja johtui siitä ajattelemaan muodon ja taiteen yleisiä pulmia, huomaten lopulta, että hänen ajatuksensa ja keksintönsä olivat samantapaisia kuin jotkut näennäisesti onnelliset unen vaikutelmat, jotka hereillä ollen osoittautuvat täysin tyhjiksi ja kelvottomiksi.
Aterian jälkeen hän oleili iltatuoksuisessa puistossa polttaen, istuen ja kävellen, meni aikaisin levolle ja vietti yön kestävän syvässä, mutta moninaisten unikuvien elävöittämässä unessa.