Jumalan komeuden säteilyssä istui yksinäinen valvoja; hän ummisti silmänsä ja antoi kunniakehän suudella silmäluomiaan. Entiset tunteet, sydämen varhaiset, herkulliset pyyteet, jotka hänen elämänsä ankarassa palveluksessa olivat kuolleet ja nyt palasivat niin merkillisesti muuttuneina — hän tunsi ne ja hymyili hämmentyneenä, kummastuneena. Hän mietti, hän uneksi, hitaasti hänen huulensa muovailivat erään nimen, ja yhä hymyillen, kasvot kohotettuina, kädet syliin ristittyinä hän uinahti tuoliinsa vielä kerran.
Mutta päivä, joka alkoi niin tulisen juhlallisesti, kului kaikkiaan harvinaisen ylevänä ja mystilliseksi muuttuneena. Mistä tuli ja oli peräisin se henkäys, joka äkkiä niin lempeänä ja merkitsevänä, korkeamman kuiskailun lailla, hipoi ohimoita ja korvaa? Valkoisia höyhenpilvilöitä liiteli taivaalla levenneinä parvina kuin jumalten laitumella käyviä karjalaumoja. Voimakkaampi tuuli virisi, ja Poseidonin ratsut juosta karauttivat paikalle, joukossa kaiketi härkiäkin, jotka sinertäväkiharaista totellen syöksyivät mylvien esille sarvet pistoon painettuina. Mutta etäisemmän rannan kalliopaasien välissä hypähtelivät aallot ketterinä vuohina. Pyhästi rumentunut maailma, joka oli täynnänsä Panin elämää, sulki hullaantuneen syliinsä, ja hänen sydämensä uneksi vienoja tarinoita.
Usein, kun päivä laski Venetsian taakse, hän istui puistopenkillä katselemassa Tadziota, joka valkoasuisena ja kirjavavöisenä huvitteli palloa lyöden tasoitetulla sorakentällä, ja luuli näkevänsä Hyakinthoksen, jonka täytyisi kuolla, koska kaksi jumalaa rakasti häntä. Niin, hän tunsi Zefyrin tuskallista kateutta kilpailijaa kohtaan, joka unohti oraakkelin, jousen ja kitaran saadakseen alati leikkiä kaunokaisen kanssa; hän näki julman lemmenkateuden linkoaman kiekon osuvan tuohon suloiseen päähän ja otti vastaan, hänkin kalveten, tuon runnellun ruumiin, ja kukassa, makeasta verestä versoneessa, oli hänen äärettömän valituksensa merkki…
Mikään ei ole oudompaa, vaikeampaa kuin ihmisten suhde, jotka tuntevat toisensa vain silmillään, jotka tapaavat ja tarkkaavat toisiaan päivittäin, jopa joka hetki ja silti tapojen tai oman oikkunsa takia joutuvat pitämään yllä välinpitämättömän vierauden muotoa tervehtimättä ja sanattomasti. Heidän välillään on levottomuutta ja ärtynyttä uteliaisuutta, tyydyttämättömän, luonnottomasti masennetun tutustumis- ja vuorovaikutustarpeen hysteriaa ja nimenomaan myöskin eräänlaista jännitettyä kunnioitusta. Sillä ihminen rakastaa ja kunnioittaa ihmistä niin kauan kuin ei kykene arvostelemaan häntä, ja kaipuu on puutteellisen tuntemisen tulos.
Aschenbachin ja nuoren Tadzion välille tuli pakostakin jonkunlainen suhde ja tuttavuus, ja sydämellisesti iloiten vanhempi saattoi todeta, että osanotto ja huomaavaisuus eivät jääneet kokonaan vaille vastavuoroisuutta. Mikä esimerkiksi pani kaunokaisen olemaan milloinkaan enää, kun hän ilmestyi aamulla rannalle, käyttämättä kojujen taakse kyhättyjä lautaportaita ja sensijaan hitaasti astelemaan omaistensa kojun luo etualan kautta, hiekkakentän yli, Aschenbachin oleskelupaikan ohi, melkein hipaisten hänen pöytäänsä, hänen tuoliaan? Vaikuttiko ylivoimaisen tunteen vetovoima ja tenho näin hänen hentoon ja ajatuksettomaan olemukseensa?
Aschenbach odotteli joka päivä Tadzion saapumista, ja toisinaan hän oli olevinaan työhön syventyneenä, kun se tapahtui, ja antoi kaunokaisen mennä ohitse näköjään huomaamatta. Mutta toisinaan hän taas kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. He olivat molemmat syvän vakavia, kun näin sattui. Vanhemman sivistyneessä ja arvokkaassa ilmeessä ei mikään todistanut sisäisestä liikehtimisestä, mutta Tadzion silmissä oli tutkisteleva, mietiskelevä kysymys, hänen kävelynsä kävi verkkaiseksi, hän katseli maahan, nosti katseensa jälleen suloisesti, ja kun hän oli mennyt ohitse, näytti jokin hänen ryhdissään ilmaisevan, että vain kasvatus pidätti häntä kääntymästä katsomaan taakseen.
Kerran kuitenkin, eräänä iltana, kävi toisin. Puolalaiset sisarukset ja heidän kotiopettajattarensa eivät olleet saapuneet suureen saliin pääaterialle — huolestuneena Aschenbach oli sen todennut. Aterian jälkeen, kun hän, kovin levottomana heidän viipymisestään, käveli iltapuvussa, olkihattu päässään, hotellin edessä parvekkeen juurella, hän äkkiä näki nunnamaiset sisaret kotiopettajattarineen ja neljän askeleen päässä heistä Tadzion pujahtavan esiin kaarilamppujen valoon. Ilmeisesti he tulivat laivasillalta aterioituaan jostakin syystä kaupungissa.
Merellä oli kai ollut viileä; Tadzion yllä oli tummansininen merimiestakki, jossa oli kultaiset napit, ja päässä pukuun kuuluva lakki. Aurinko ja meri-ilma eivät häntä paahtaneet; hänen ihonsa oli yhä kellertävän marmorimainen kuten alussa. Tänään hän kuitenkin näytti kalpeammalta kuin muulloin, lieneekö syynä ollut viileys tai lamppujen kalpeaksi tekevä kuutamo. Hänen sopusuhtaiset kulmakarvansa piirtyivät selvempinä, hänen silmiensä tumma oli syvempi. Hän oli kauniimpi kuin voi sanoakaan, ja Aschenbach tunsi, kuten jo useasti tuskaisin mielin, että sana voi vain ylistää aistillista kauneutta, mutta ei sitä kuvata.
Hän ei ollut odottanut rakasta olentoa, se tuli äkkiarvaamatta, hänellä ei ollut aikaa kiinnittää kasvojensa ilmettä kuvastamaan rauhaa ja arvokkuutta. Ilo, hämmästys, ihailu olivat varmaankin selvästi maalattuina hänen piirteisiinsä, kun hänen katseensa kohtasi kaivatun olennon silmät — ja tällä sekunnilla tapahtui, että Tadzio hymyili: hymyili hänelle puhuvasti, tuttavallisesti, hurmaavasti ja peittelemättä, hymyili huulin, jotka vasta hymyssä hitaasti avautuivat. Se oli Narkissoksen hymy, kun hän kumartuu kuvastavan veden yli, tuo syvä, hurmattu, kiehdottu hymy, joka hänellä on ojentaessaan kätensä tavoittamaan oman kauneutensa heijastusta — pikkuruisen vääntynyt hymy ilmaisemassa, kuinka toivotonta on yrittää suudella varjokuvan suloisia huulia, keimaileva, utelias ja hiukan kiusaantunut, huumattu ja huumaava hymy.
Tämän hymyn saaja riensi se mukanaan pois, ikäänkuin se olisi turmiota tuottava lahja. Hän oli niin syvästi järkytetty, että hänen oli pakko paeta parvekkeen ja etumaisen puutarhan valaistuksesta ja etsiä nopein askelin puiston takaosan pimentoa. Kummallisen julmistuneita ja helliä neuvoja purkautui hänestä: »Et saa noin hymyillä! Kuule, ei kenellekään saa noin hymyillä!» Hän heittäytyi penkille ja hengitti ihan suunniltaan kasvien öistä tuoksua. Ja taaksepäin nojaten, käsivarret riipuksissa, voitettuna ja väristyksen monen kertaan karmiessa hän kuiskaili kaihon vakiintuneen kaavan — tässä mahdottoman, järjettömän, alhaisen, naurettavan ja silti pyhän, kunnioitettavan vielä tässäkin: »Minä rakastan sinua!»