VIIDES LUKU
Oleskeltuaan Lidossa neljättä viikkoa Aschenbach teki eräitä ulkomaailmaa koskevia kammottavia havaintoja. Ensinnäkin hänestä näytti, että hänen majatalossaan oli liikenne edistyvän vuodenajan mukana pikemminkin pienentynyt kuin lisääntynyt, ja etenkin saksankieli hänen ympärillään tuntui täällä loppuvan ja vaikenevan, niin että aterian aikana ja rannalla kuului hänen korvissaan lopulta vain vieraita ääniä. Eräänä päivänä ollessaan parturilla, jonka luona hän nyt kävi usein, hän sieppasi puheen lomasta sanan, joka sai hänet hätkähtämään. Mies oli kertonut eräästä saksalaisesta perheestä, joka juuri oli lyhyen oleskelun jälkeen lähtenyt pois, ja lisäsi lörpötellen ja mielistellen:
»Te jäätte tänne, hyvä herra. Ettehän te pelkää pahaa.»
Aschenbach katsahti mieheen.
»Pahaa?» toisti hän.
Lörpöttelijä pysyi vaiti, oli olevinaan työn touhussa eikä kuulevinaan kysymystä. Ja kun se esitettiin tiukemmin, selitti hän, ettei hän tietänyt mistään, ja koetti hämillään ja kaunopuheisesti johtaa keskustelua toisaalle.
Tämä tapahtui keskipäivän aikaan. Iltapäivällä Aschenbach lähti tyvenellä ilmalla ja kovassa auringonpaahteessa Venetsiaan — sillä häntä ajoi kiihko seurata puolalaisia sisaruksia, joiden hän oli nähnyt menevän laivasillalle vievää tietä pitkin. Hän ei tavannut epäjumalaansa San Marcolla.
Juodessaan sitten teetä torin varjopuolella rautaisen, pyöreän pöytänsä ääressä hän vainusi ilmassa äkkiä kummallista tuoksua, jota haistaessa tuntui kuin se olisi jo päiväkausia, hänen tietoisuuteensa tunkeutumatta, kosketellut hänen aistejaan — äitelän lääkkeentapainen lemu, joka toi mieleen kurjuuden ja haavat ja epäilyttävän puhtauden. Hän tutkisteli ja tunnusteli sitä miettiväisenä, lopetti välipalansa ja lähti torilta liikkeelle kirkon vastapäistä puolta pitkin.
Ahdingossa tuo haju tuntui voimakkaammin. Kadunkulmiin oli kiinnitetty julistuksia, joissa asukkaita kaupunginisällisesti varoitettiin eräänlaisista vatsataudeista, ne kun tällaisen sään vallitessa kuuluivat päiväjärjestykseen, nauttimasta ostereita ja simpukoita ja myös käyttämästä kanavien vettä. Julistuksen kaunistava sävy oli ilmeinen. Kansanjoukkoja seisoi silloilla ja aukeamilla vaiteliaina, ja vieras seisoi heidän keskellään vainuten ja mietiskellen.
Eräältä myymälänomistajalta, joka korallinauhojen ja väärien ametistikoristeiden välissä nojasi holvinsa oveen, hän pyysi selitystä, mistä tämä ikävä haju johtui. Mies mittasi häntä raskain katsein ja ilahtui nopeasti.