»Ehkäisevä toimenpide, hyvä herra», vastasi hän vilkkaasti elehtien. »Poliisin määräys, joka onkin hyväksyttävä. Tällainen sää painostaa, shirokkotuuli ei ole terveydelle sopiva. Lyhyesti, ymmärrättehän — ehkä liioiteltua varovaisuutta.»
Aschenbach kiitti häntä ja jatkoi matkaansa. Laivallakin, joka kuljetti hänet takaisin Lidolle, hän tunsi nyt samaa torjuvan välineen hajua.
Palattuaan hotelliin hän meni heti hallin sanomalehtipöydän luo ja tutki lehtiä. Vieraskielisistä hän ei löytänyt mitään. Kotimaiset lehdet levittivät huhuja, esittivät häilyviä numerotietoja, painattivat virallisia peruutuksia ja epäilivät niiden todenperäisyyttä. Näin oli itävaltalaisten ja saksalaisten ainesten lähtö selitettävissä. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat eivät ilmeisesti tienneet mitään, aavistaneet mitään, eivät olleet vielä käyneet levottomiksi. Täytyy olla vaiti! ajatteli Aschenbach kiihtyneenä heittäessään sanomalehdet takaisin pöydälle. Täytyy pysyä siitä vaiti!
Mutta samalla hänen sydämensä täytti tyytyväisyys sen seikkailun johdosta, johon ulkomaailma oli joutumaisillaan. Sillä intohimolle samoin rikoksellekaan ei arkipäivän taattu järjestys ja menestys ole mieleen, ja jokainen porvarillisen sauman höllentyminen, jokainen maailman hämmennys ja koettelemus on sille tervetullut, koska se voi epämääräisesti toivoa siitä koituvan itselleen etua. Niinpä Aschenbach tunsi hämärää tyytyväisyyttä nähdessään esivallan selittävän kaunistellen Venetsian likaisten kujien tapahtumia, kaupungin ilkeää salaisuutta, joka sulautui hänen omaan sisimpään salaisuuteensa ja jonka säilyttäminen oli hänelle niin tärkeätä. Sillä rakastunut ei ollut mistään niin huolissaan kuin siitä, että Tadzio voisi matkustaa pois, ja hän tajusi kauhistuen, ettei hän osaisi enää elää, jos niin kävisi.
Viime aikoina hän ei tyytynyt kiittämään vain päiväjärjestystä ja sattumaa siitä, että hän pääsi kaunokaisen lähelle, vaan hän suorastaan ajoi takaa ja väijyi Tadziota. Sunnuntaisin esimerkiksi puolalaiset eivät milloinkaan näyttäytyneet rannalla; hän arvasi heidän menevän San Marcolle messuun. Hän kiiruhti sinne ja astuttuaan torin hehkusta pyhäkön kultaiseen hämärään löysi kaivattunsa rukouspenkin yli kumartuneena jumalanpalveluksessa. Silloin hän seisoi taempana, halkeamia täynnä olevalla mosaikkipermannolla, keskellä polvistuvaa, mutisevaa, ristinmerkkejä tekevää kansaa, ja itämaisen temppelin ahdinkoinen loisto painoi upeana hänen aistejaan. Etualalla liikkui, puuhaili ja lauloi ylen koristeltu pappi, suitsutus nousi ilmaan, verhoten sumuun alttarikynttilöiden voimattomat liekit, ja painostavan äitelään uhrituoksuun tuntui lievästi sekoittuvan toinen, sairastuneen kaupungin tuoksu. Mutta sumun ja väikkeen läpi Aschenbach näki, että Tadzio käänsi päätänsä, etsi häntä ja huomasi hänet.
Kun kansanjoukko sitten virtasi avattuja käytäviä pitkin kyyhkysiä vilisevälle torille, piiloutui huumattu pylväskäytävään, kätkeytyi, asettui väijyksiin. Hän näki puolalaisten tulevan kirkosta, näki sisarusten kursailevin menoin sanovan hyvästi äidilleen ja näki tämän kääntyvän kotimatkalle Piazzettalle päin; hän totesi, että kaunokainen, nunnamaiset sisaret ja kotiopettajatar valitsivat oikeanpuolisen tien, joka vei kellotornin portin kautta Merceriaan ja päästettyään heidät jonkun verran edelle seurasi heitä salaa heidän retkeillessään Venetsian läpi. Hänen täytyi pysähtyä, kun he viivyttelivät, paeta ravintoloihin ja pihoihin päästääkseen takaisin palaavat ohitseen; hän kadotti heidät näkyvistään, etsi heitä kiihtyneenä ja uupuneena silloilta ja likaisilta umpikujilta ja kärsi kuolettavan tuskan hetkiä, kun hän näki heidän äkkiä tulevan vastaansa ahtaassa läpikulkupaikassa, jossa ei ollut mahdollisuutta peräytyä. Ei silti sovi sanoa, että hän kärsi. Hänen päänsä ja sydämensä olivat hurmaantuneet, ja hänen askeleensa seurasivat sen paholaisen ohjeita, jolle tuottaa huvia polkea jalkoihinsa ihmisen järki ja arvo.
Jostakin Tadzio ja hänen omaisensa sitten kai ottivat gondolin, ja Aschenbach, joka heidän astuessaan veneeseen, oli jonkun rakennuksen ulokkeen tai kaivon suojassa, teki samoin pian senjälkeen, kun he olivat lykänneet veneen vesille. Hän puhui nopeasti ja hillitysti pyytäessään melojaa, runsaat juomarahat luvaten, huomiota herättämättä jonkun välimatkan päässä seuraamaan gondolia, joka juuri kääntyi nurkan taakse. Häntä puistatti, kun mies parittajan lailla veitikkamaisen auliisti samalla äänellä vakuutti, että häntä palveltaisiin tunnontarkasti.
Niin hän sitten lipui ja keinui, pehmeihin, mustiin pieluksiin nojaten, toisen mustan nirkkokärkisen veneen perässä, jonka vanaveteen intohimo kahlitsi hänet. Toisinaan se hävisi hänen näkyvistään; silloin hän tunsi surua ja levottomuutta. Mutta hänen kuljettajansa, ikäänkuin olisi sellaisiin tehtäviin hyvin harjaantunut, osasi taitavin kääntein, nopeasti puikkelehtien ja lyhyimmän tien valiten tuoda halutun taas hänen näkyvilleen.
Ilma oli tyyni ja tuoksuinen; aurinko paloi raskaana usvan takaa. Vesi löi kulisten puuta ja kiveä vasten. Melojan puolittain varoitus-, puolittain tervehdyshuutoon kuului vastaus sokkelotienoon hiljaisuudesta kummallisen sopimuksen mukaisesti. Pienistä, korkealle rakennetuista puutarhoista riippui rosoisten muurien yli kukkasarjoja, valkoisina ja purppuraisina, mantelilta tuoksuvina. Arabilaisia ikkunakehyksiä piirtyi hämyiseen ilmaan. Erään kirkon marmoriset porrasaskelmat ulottuivat aallokkoon, muuan kerjäläinen kyyhötti niillä kurjuuttaan vakuutellen, piteli hattuaan ojolla ja näytteli silmävalkuaisiaan tekeytyen sokeaksi. Vanhojen esineiden kaupustelija, myymälärähjänsä edessä seisten, kehoitti matelevin elein ohikulkijoita pysähtymään toivoen pääsevänsä heitä pettämään.
Tämä oli Venetsia, mairitteleva ja epäilyttävä kaunotarkaupunki, puoleksi runo, puoleksi vierasten pyydys, jonka tunkkaisessa ilmassa taide muinoin rehoitti ylenpalttisena ja joka antoi soittotaiteilijoille keinuttavia ja riettaasti uneen tuudittavia säveliä. Seikkailevasta tuntui, että hänen silmänsä ahmi sellaista upeutta ja että hänen korvansa täyttyi sellaisista sävelistä. Hänelle muistui samalla mieleen, että kaupunki oli sairas, mutta salasi sen voitonhimonsa takia, ja hän tähysteli entistä hillittömämmin edessä lipuvaa gondolia.