Niinpä hämmentynyt mies ei tiennyt eikä halunnut enää muuta kuin seurata herkeämättä olentoa, joka sytytti hänet, uneksia hänestä, kun ei ollut saapuvilla, ja antaa rakastuneiden lailla hänen pelkälle varjokuvalleen helliä nimiä. Yksinäisyys, vieraus ja myöhäisen ja syvän huuman onni rohkaisivat ja yllyttivät hänet häpeämättä ja punastumatta antautumaan sellaiseenkin oudoksuttavaan tekoon, joka sitten todella oli tapahtunutkin, että hän myöhään illalla Venetsiasta palattuaan oli hotellin ensi kerroksessa pysähtynyt kaunokaisen huoneen oven eteen, nojannut täydelleen humaltuneena otsansa oven pihtipieleen eikä kyennyt pitkään aikaan lähtemään tiehensä, vaikka oli ollut joka hetki vaarassa, että hänet yllätettäisiin ja tavattaisiin näin mielettömästä asennosta.
Silti ei häneltä puuttunut mielenmaltin ja osittaisen selvyyden hetkiä. Millä teillä liikunkaan! ajatteli hän tyrmistyneenä. Millä teillä! Kuten jokainen mies, jossa luontaiset ansiot herättävät aristokraattista harrastusta polveutumiseensa, oli hänkin tottunut elämänsä saavutuksissa ja tuloksissa ajattelemaan esi-isiään, vakuuttautumaan hengessään heidän myöntymyksestään, heidän tyydyttämisestään, heidän välttämättömästä kunnioituksestaan. Hän ajatteli heitä nytkin, ja täällä, kietoutuneena näin kestämättömään elämykseen, tunteen eksoottisiin mässäilyihin vaipuneena, hän ajatteli heidän olemuksensa ryhdikästä ankaruutta, siveellistä miehekkyyttä ja hymyili raskasmielisesti. Mitä he sanoisivat?
Mutta toisaalta, mitä he olisivat sanoneet koko hänen elämästään, joka oli loitonnut heidän elämästään suorastaan muodottomuuteen saakka, tästä taiteen kammitsoimasta elämästä, josta hän itse kerran isien porvarillisen hengen mukaisesti oli antanut kuulua niin ivallisia nuoruudentunnustuksia ja joka oli pohjaltaan ollut niin tuiki samanlaista kuin heidän! Hänkin oli palvellut, hänkin ollut sotilas ja taistomies kuten monet heistä — sillä taide oli sotaa, raastavaa taistelua, johon ei nykyisin kauan kyettäisi. Itsensä voittaneen ja uhmaa kantaneen elämää, karua, lujaa ja pidättyvää elämää, jonka hän oli muovaillut suloisen ja ajanmukaisen sankariuden vertauskuvaksi, hän sai sanoa ainakin miehekkääksi, urheaksi, ja hänestä oli tuntuvinaan, että se Eros, joka oli hänet vallannut, oli jollakin lailla erikoisen sopiva ja taipuvainen sellaiseen elämään.
Eikö hän ollut mitä urheinten kansojen keskuudessa saavuttanut verratonta arvonantoa, eikö lisäksi voinut väittää, että hän oli niiden kaupungeissa kukoistanut urheudellaan? Lukuisat entisajan sotasankarit olivat kestäneet hänen ikeensä mielellään, sillä eihän mikään alennustila, jonka se jumala sääti, ollut pätevä, ja teot, joita pidettäisiin heikkouden tunnusmerkkeinä, jos ne olisivat tapahtuneet jonkun toisen päämäärän takia, kuten polvistumiset, valat, kiihkeät rukoukset ja orjamainen esiintyminen, eivät olleet rakastavalle häpeäksi, vaan hän niitti pikemminkin niistä kunniaa.
Siinä piirissä liikkui hämmentyneen ajatustapa, siten hän koetti tukea itseään, puolustaa arvoaan. Mutta samalla hän alati kohdisti vainuavan ja itsepintaisen huomion Venetsian sisäisiin epäpuhtaihin tapahtumiin, siihen ulkomaailman seikkailuun, joka hämärästi liittyi hänen sydämensä seikkailuun ja ravitsi hänen kiihkoaan epämääräisillä, laittomilla toiveilla. Ahnaasti haluten saada selville jotakin uutta ja varmaa pahan tilasta ja kehityksestä hän selaili kaupungin kahviloissa paikallisia sanomalehtiä, jotka useita päiviä sitten olivat kadonneet hotellin hallin lukupöydältä. Niissä esitettiin väitteitä ja peruutuksia. Sairaus- ja kuolemantapausten lukumäärä kuului nousevan kahteen-, neljäänkymmeneen, sataan, jopa enempäänkin, ja samassa hengenvedossa pantiin kulkutauti, ellei sitä suorastaan evätty, ainakin esiintymään ihan yksinäisinä ulkoapäin kaupunkiin pujahtaneina tapauksina. Joukkoon oli siroitettu varoittavia arveluita ja vastalauseita italialaisten viranomaisten vaarallisen leikin johdosta. Varmuutta ei ollut saatavissa.
Silti yksinäinen oli tietoinen jostakin erikoisoikeudesta saada osansa tästä salaisuudesta, ja vaikka hän olikin eristettynä, tunsi hän merkillistä tyydytystä, kun sai ahdistaa tietäviä kietovilla kysymyksillä ja pakottaa ilmeiseen valheeseen ne, jotka olivat sitoutuneet vaikenemaan. Niinpä haukatessaan eräänä päivänä aamiaista isossa ruokasalissa hän vaati tilille hotellinhoitajan, pienen hiljaa liikkuvan, ranskalaiseen pitkääntakkiin puetun miehen, joka tervehtien ja valvoen liikuskeli ruokailevien joukossa ja pysähtyi Aschenbachinkin pienen pöydän ääreen vaihtamaan jonkun sanan.
»Minkä vuoksi oikeastaan», kysyi vieras veltosti ja kuin ohimennen, »minkä ihmeen vuoksi Venetsiassa on jo jonkun aikaa desinfioitu?»
»Se on», vastasi hiiviskelijä, »vain poliisilaitoksen toimenpide, ja sen tarkoituksena on velvollisuuden mukaisesti ja ajoissa estää kaikenlaiset yleisen terveyden haitat ja häiriöt, joita paahtava ja poikkeuksellisen lämmin sää voisi synnyttää».
»Poliisilaitos ansaitsee siitä tunnustuksen», vastasi Aschenbach.
Tehtyään vielä joitakin ilmatieteellisiä huomautuksia hotellinhoitaja poistui hänen luotansa.