Saman päivän illalla, päivällisen jälkeen sattui, että kaupungista saapunut pieni katulaulajaseurue esiintyi hotellin etupuutarhassa. Heitä oli kaksi miestä ja kaksi naista, ja he seisoivat erään kaarilampun rautaisen patsaan juurella valkoisina hohtavat kasvot käännettyinä parvekkeelle päin, missä kylpyläseurue kahvin ja vilvoittavien juomien ääressä istuen suostui nauttimaan kansanomaisesta esityksestä.
Hotellin palveluskunta, hissipoikia, tarjoilijoita ja konttoriapulaisia, näkyi kuuntelemassa eteisoven luona. Venäläisperhe, nautinnossaan innokkaana ja perinpohjaisena, oli tuottanut itselleen ruokotuoleja puutarhaan päästäkseen lähemmäksi soittajia ja istui siellä kiitollisena puoliympyrässä. Herrasväen takana, turbaanimainen huivi päässä, seisoi heidän vanha orjattarensa.
Kerjäläistaiturit hoitelivat mandoliinia, kitaraa, haitaria ja vinguttavaa viulua. Soitannollisia suorituksia seurasivat laulunumerot; niinpä nuorempi naisista yhtyi terävällä, rääkyvällä äänellä äitelästi kurkkuun laulavan tenorin kanssa kaihoavaan lemmenduettoon. Mutta seurueen varsinaiseksi kyvyksi ja johtajaksi osoittautui epäämättömästi toinen miehistä, kitaran omistaja ja näköjään eräänlainen koomikko-baritoni, sen ohessa melkein vailla ääntä, mutta lahjakas elehtijä ja huomattava kyky ilveilijänä.
Usein hän erosi toisten joukosta, ruhokas soittokone sylissään, ja tunkeutui näytellen katsomopartaaseen päin, missä hänen hulluttelunsa palkittiin kehoittavalla naurulla. Erittäinkin venäläiset, permantopaikoillaan istuen, ilmaisivat ihastustaan nähdessään näin pätevää etelämaista eloisuutta ja yllyttivät häntä suosionosoituksin ja huudoin esiintymään yhä rohkeammin ja varmemmin.
Aschenbach istui kaiteen ääressä ja vilvoitti silloin tällöin huuliaan granaattiomenamehun ja soodaveden sekoituksella, joka rubiininpunaisena kimalteli lasissa hänen edessään. Hänen hermonsa ottivat halukkaasti vastaan renkuttavat soinnut, jokapäiväiset ja kaihoavat sävelet, sillä intohimo lamauttaa valikoivan mielen ja antautuu tosissaan sulojen valtaan, jotka selvä järki käsittäisi humoristisesti tai hylkäisi harmistuneena. Ilveilijän hypyt olivat vääntäneet hänen piirteensä jäykkään ja jo tuskaa tuottavaan hymyyn. Hän istui siinä velttona, äärimmäisen tarkkaavaisuuden jännittäessä hänen sisintään, sillä kuuden askelen päässä hänestä nojasi Tadzio kivikaidetta vasten.
Hän seisoi siinä valkoisessa vyöpuvussaan, jonka hän joskus otti ylleen pääaterian ajaksi, välttämättömän ja synnynnäisen suloisena, vasen käsivarsi rintasuojustalla, jalat ristissä, oikea käsi kannattavalla lanteella, ja katsellessaan laulajia hänellä oli ilme, jossa tuskin oli hymyä, vain kaukaista uteliaisuutta ja kohteliasta hyväksymistä. Väliin hän ojentautui ja veti, rintaansa laajentaen, tehden molemmilla käsivarsillaan kauniin liikkeen, valkoisen puseronsa suoraksi nahkavyön alta. Mutta väliin taas, ja vanheneva huomasi sen riemuiten, järjen huumaantuessa ja samalla kauhistuessa, poika käänsi katseensa epäröiden ja varovaisesti tai nopeasti ja äkkiä, kuin olisi mielessä yllätys, vasemman olkapään ylitse suosijansa paikkaa kohti. Hän ei tavannut Aschenbachin silmiä, sillä häpeällinen pelko pakotti hairahtuneen miehen pitämään katseensa tarkasti aisoissa.
Parvekkeen taustalla istuivat naiset, jotka vaalivat Tadziota; ja niin pitkälle oli jo tultu, että rakastuneen täytyi pelätä joutuneensa huomion ja epäilyksen alaiseksi. Niin, miltei jähmettyneenä hän oli usein, rannalla, hotellin hallissa ja San Marcon torilla, tullut huomaamaan, että Tadziota huudettiin pois hänen läheisyydestään, koetettiin pitää poikaa loitolla hänestä — ja hän oli siitä tehnyt kauhean loukkaavan johtopäätöksen, joka sai hänen ylpeytensä vääntelehtimään tuntemattomissa tuskissa ja jota torjumasta omatunto esti häntä.
Sillä välin oli kitaraniekka aloittanut yksinlaulun, monta säkeistöä sisältävän, juuri silloin koko Italiassa yleisesti tunnetun katulaulun, jonka kertoon seuralaiset joka kerta laulaen ja kaikkia soittimia viljellen yhtyivät ja jonka hän osasi esittää plastillisen dramaattisella tavalla. Hintelätekoisena ja kasvoiltaankin laihana ja kuoppaisena hän seisoi hiekalla seuralaisista erillään, kehno huopahattu niskassa, niin että töyhtö hänen punaista tukkaansa tuli esiin lieren alta, julkeaa taituruutta ryhdissään, ja linkosi soittimenkielen kumistessa tehokkaalla puhelaululla sukkeluuksiaan parvekkeelle, otsasuonten paisuessa tuotteliaasta ponnistuksesta.
Hän ei näyttänyt olevan venetsialaista lajia, pikemminkin hän kuului napolilaisten koomikkojen rotuun, puoleksi ilotytön elätti, puoleksi näyttelijä, raaka ja uhkarohkea, vaarallinen ja huvittava. Hänen lauluunsa, joka sisällöltään oli vain typerä, tuli hänen suussansa, hänen kasvoneleittensä, ruumiinliikkeittensä, tarkoittavan vilkuilunsa takia ja kun hän antoi kielensä rivosti lipoa suupieliä, jotakin kaksimielistä, epämääräisen sopimatonta. Pehmeäkauluksisesta urheilupaidasta, jota hän piti vastoin muuten niin kaupunkilaista ulkoasuaan, nousi hänen laiha kaulansa, jossa näkyi huomattavan iso ja alastomalta vaikuttava aataminomena. Hänen kalpeat, nykerönenäiset kasvonsa, joiden parrattomista piirteistä oli vaikea arvata hänen ikäänsä, näyttivät irvistysten ja paheitten uurtamilta, ja hänen liikkuvan suunsa virnistykseen sopivat merkillisesti molemmat rypyt, jotka uhmailevina, käskevinä, miltei hurjina kulkivat punaisten kulmakarvojen välissä.
Mutta Aschenbachin hartaan tarkkaavaisuuden sai häneen kohdistumaan etenkin se, että tuo epäilyttävä olento näytti kuljettavan mukanaan omaa epäilyttävää ilmapiiriään. Aina näet, kun kertosäe jälleen toistui, teki laulaja ilveiden, tervehtivin kädenpuristuksin hassunkurisen kiertokulun, joka vei hänet ihan Aschenbachin paikan alitse, ja joka kerta, kun näin tapahtui, lehahti hänen vaatteistaan ja hänen ruumiistaan vahva karbolinhaju ylös parvekkeelle.