Lopetettuaan kuplettinsa hän alkoi kerätä rahaa. Hän aloitti venäläisistä, joiden nähtiin alttiisti maksavan hänelle, ja tuli sitten portaita ylös. Niin julkeana kuin hän oli esiintynyt tuotantonsa aikana, yhtä nöyräksi hän nyt osoittautui täällä ylhäällä. Köyryselkäisenä ja kumarrellen hän hiipi pöytien välissä, ja kavalan alamaisen hymyn takaa paljastuivat hänen tukevat hampaansa, mutta hänen punertavien kulmakarvojensa välissä pysyivät molemmat vaot yhä uhkaavina.
Tätä outoa, elatustansa keräävää olentoa mittailtiin uteliain ja eräänlaista inhoa ilmaisevin katsein, viskattiin hyppysten kärjillä pikkuraha hänen huopahattuunsa ja varottiin kajoamasta häneen. Kun ruumiillinen välimatka poistetaan ilvehtijän ja säädyllisten ihmisten kesken, synnyttää se, olkoonpa hupi kuinka vaikuttava tahansa, aina jonkunlaista noloutta. Hän tunsi sen ja yritti puolustautua matelevaisuudella. Hän tuli Aschenbachin luo ja hänen mukanaan tuoksu, jota kukaan ympärillä olevista ei näyttänyt ajattelevan.
»Kuulehan», sanoi yksinäinen kuiskaten ja miltei tahtomattaan,
»Venetsiassa desinfisioidaan. Miksi?» Ilvehtijä vastasi käheästi:
»Poliisin takia. Se on määräys, hyvä herra, tällaisessa helteessä ja shirokon käydessä. Shirokko painostaa. Se ei ole terveydelle hyväksi…»
Hän puhui kuin kummastellen, että sellaista voi kysyä, ja näytti kämmenpohjallaan, kuinka kovin shirokko painosti.
»Venetsiassa ei siis ole kulkutautia?» uteli Aschenbach hyvin hiljaa ja hammasten välistä puhuen.
Kujeilijan lihaksiset piirteet vääntyivät koomillista neuvottomuutta ilmaisevaan virnistykseen.
»Kulkutautia? Entä mitä tautia? Onko shirokko tauti? Onko kukaties järjestysvaltamme tauti? Suvaitsette laskea leikkiä! Tautia! Miksei sentään! Ehkäisevä toimenpide, ymmärrättehän! Poliisiviranomaisten määräys painostavan sään vaikutuksia ehkäisemään…»
Hän heilautti kättänsä.
»Hyvä on», virkkoi Aschenbach lyhyesti ja hiljaa ja pudotti äkisti hattuun määrältään suuriarvoisen kultarahan.