Sitten hän viittasi katseellaan miestä poistumaan. Tämä totteli virnistäen ja kumarrellen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt portaille, kun kaksi hotellipalvelijaa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja ryhtyi, kasvot ihan lähellä hänen kasvojaan, kuiskaavalla äänellä kuulustelemaan häntä. Ilvehtijä kohautti hartioitaan, vakuutteli, vannoi pysyneensä vaiti — sen näki. Päästyään vapaaksi hän palasi puutarhaan ja neuvoteltuaan tuokion kaarilampun alla toveriensa kanssa astui jälleen esille kaiuttamaan kiitos- ja jäähyväislaulua.
Se oli laulu, jota yksinäinen ei muistanut varemmin kuulleensa. Käsittämättömään murreasuun runoiltu julkea vetonumero, jonka naurukertoon seurue säännöllisesti yhtyi täysin kurkuin. Tällöin laukesivat sekä sanat että soittimien säestys, ja jäljelle jäi vain poljennollisesti jotenkuten sovitettu, mutta luontevasti käsitelty nauru, jonka nimenomaan johtolaulaja osasi verrattoman kyvykkäästi kehittää mitä pettävimmän ilmeikkääksi.
Kun hänen ja herrasväen välille oli jälleen palautettu taiteellinen välimatka, oli hän saavuttanut uudelleen kaiken julkeutensa, ja hänen taidenaurunsa, hävyttömästi parvekkeelle singottu, oli ivahohotusta. Jo säkeistön sanallista loppua lähestyttäessä hän näytti taistelevan hillitsemätöntä kutitusta vastaan. Häntä nikotti, hänen äänensä särähti, hän painoi käden suullensa, hän väänteli olkapäitään, ja oikean hetken tullen hänestä räjähti, ulvahti ja puhkesi hillitön nauru, todellista siihen määrään jäljittelevä, että se vaikutti tartuttaen ja levisi kuulijoihin, niin että parvekkeellakin syntyi vastustamaton ja vain itsestään elävä rattoisuus. Se tuntui olevan omiaan yllyttämään laulajan vallattomuutta. Hän notkisti polviaan, läimäytteli reisiään, piteli kylkiään; hän halusi purkaa sydämensä, hän ei nauranut enää, hän kirkui. Hän osoitti sormellaan ylös ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään koomillisempaa kuin parvekkeen naurava seurue, ja lopulta sitten naurettiin kaikkialla, puutarhassa ja parvekkeella, tarjoilijoita, hissipoikia ja ovissa liikkuvia palvelijoita myöten.
Aschenbach ei lepäillyt enää tuolissa; hän istui pystyssä ikäänkuin yrittäisi torjua tai paeta jotakin. Mutta nauru, parvekkeelle leijaileva sairaalatuoksu ja kaunokaisen läheisyys kiehtoivat hänet unenlumoon, joka hellittämättä piti hänen päätänsä, hänen aistimiansa vangittuina.
Yleisen liikehtimisen ja hajaannuksen aikana hän uskalsi silmätä Tadziota, ja silloin hän sai huomata, että vastatessaan hänen katseeseensa kaunokainen kävi vakavaksi, kuin olisi sovittanut ryhtinsä ja eleensä toisen esikuvan mukaan ja ikäänkuin yleinen mieliala ei vaikuttaisi häneen mitään, koska toinenkin sen vältti. Tässä lapsekkaassa ja suhdetta ilmaisevassa mukautuvaisuudessa oli jotakin niin aseistariisuvaa, valloittavaa, että harmaahapsi vain vaivoin pidättyi peittämästä kasvoja käsiinsä. Hänestä oli lisäksi tuntuvinaan, että Tadzion äskeinen kohottautuminen ja hengitys ilmaisi huokausta ja rinnan ahdistusta.
Hän on kivuloinen, hän ei todennäköisesti elä vanhaksi, arveli hän jälleen siihen asialliseen tapaan, johon huuma ja kaipuu toisinaan ihmeellisesti vapautuvat. Ja puhdas säälintunne yhtyneenä irstaaseen tyydytykseen täytti hänen sydämensä.
Venetsialaiset olivat sillä välin lopettaneet ja tekivät lähtöä. Suosionosoitukset saattelivat heitä, eikä heidän johtajansa unohtanut koristaa lähtöänsä hupaisilla tempuilla. Hänen jalanraapaisuilleen ja lentosuukoilleen naurettiin, ja siitä hyvästä hän yltyi yhä. Kun hänen toverinsa olivat jo poissa, oli hän juoksevinaan takaperin muuatta lampunpylvästä vasten ja hoippui tuskasta vääränä portille päin. Siellä vasta hän äkkiä loi kasvoiltaan koomillisen onnenheiton naamarin, suoristautui, poukahti joustavasti pystyyn, näytti parvekevieraille julkeasti kieltänsä ja katosi pimentoon.
Kylpyvieraat hajaantuivat. Tadzio ei seissyt enää kaidetta vasten. Mutta yksinäinen istui vielä kauan tarjoilijain kummaksi pöytänsä ääressä, edessään omenajuoman tähteet. Yö joutui, aika kului. Hänen vanhempiensa kotona oli monia vuosia sitten ollut hiekkakello — hän näki jälleen tuon hauraan ja tärkeän pikkuesineen, ikäänkuin se olisi hänen edessään. Äänettömästi ja hienona suihkeena norui sen ruosteenpunainen hiekka ahtaasta lasikourusta, ja kun se ylemmässä ontelossa oli loppumaisillaan, syntyi siinä pieni, kiehuva pyörre.
Ja seuraavana päivänä iltapuolella itsepintainen teki uuden yrityksen johdattaakseen ulkomaailman kiusaukseen, ja tällä kerralla oli tulos paras mahdollinen. Hän poikkesi näet Markustorilta sen laidassa olevaan englantilaiseen matkailutoimistoon ja vaihdettuaan kassasta hieman rahaa esitti virkailijalle epäluuloisen muukalaisen ilmein kohtalokkaan kysymyksensä. Mies oli villapukuinen, vielä nuori englantilaistyyppi, tukka keskeltä jakaukseen suorittu, silmät lähellä toisiaan. Hänen olemuksestaan ilmeni sitä täsmällistä luontevuutta, joka ilkamoivan nokkelassa etelässä vaikuttaa niin vieraalta ja niin merkilliseltä. Hän aloitti:
»Ei ole syytä huolestua, sir. Vakavaa merkitystä vailla oleva toimenpide. Sellaiseen järjestelyyn turvaudutaan usein, jotta torjuttaisiin helteen ja shirokon terveydelle vaaralliset vaikutukset…»