Lopen kalpeana Tadzio kohottautui puolittain ja istui toiseen käsivarteensa nojaten monta minuuttia liikkumattomana, tukka sekaisin ja tummenevin silmin. Sitten hän nousi pystyyn ja poistui hitaasti. Häntä huudettiin, alussa iloisesti, sitten pelokkaasti ja pyytävästi, mutta hän ei kuullut. Musta poika, joka lienee heti katunut kovakouraisuuttaan, tavoitti hänet ja koetti lepyttää häntä. Olkapäiden liike torjui yrityksen. Tadzio meni viistosti alas veteen päin. Hän oli paljain jaloin, ja hänen yllään oli juovikas pellavapuku, jossa oli punainen silmukka.
Aallokon partaalla hän viivytteli, pää painuneena, piirtäen toisen jalan kärjellä kuvioita kosteaan hiekkaan, ja meni sitten matalaan rantaveteen, joka ei syvimmällä kohdallaan vielä kostuttanut edes hänen polviaan, kahlasi sen halki veltosti ja saapui hiekkasärkälle. Siellä hän seisoi hetkisen kasvot aavalle käännettyinä ja alkoi sitten hitaasti kävellä pitkää ja paljastettua pohjaa vasemmalle päin.
Mantereesta leveän veden ja tovereista ylpeän oikun erottamana tämä tuiki eristetty ja irrallinen olento vaelsi kutrien hulmutessa kaukana meressä, tuulessa, sumuisen rajattomuuden edessä. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan. Ja äkkiä kuin jonkun muiston tai äkillisen mielijohteen vaikutuksesta hän käänsi, käsi lanteella, yläruumiinsa kauniissa kierteessä perusasennosta ja silmäili olkapäänsä yli rannalle päin.
Katselija istui siellä, kuten oli ennen istunut, kun ensi kerran tuolta samalta kynnykseltä lähetettynä udunharmaa katse oli kohdannut hänen silmänsä. Hänen päänsä oli tuolin selkänojaan leväten hitaasti seurannut etäällä astelevan liikkeitä; nyt se kohosi kuin katsetta vastaanottamaan ja vaipui rinnalle, niin että hänen silmänsä katselivat alhaalta päin, ja kasvoilla oli syvän uinailun veltto, kaiken muun unohtanut ilme. Mutta hän oli näkevinään kalpean ja viehkeän sielunviettelijän tuolla kaukana hymyilevän, jopa viittoilevan, ikäänkuin Tadzio, hellittäen käden lanteeltaan, osoittaisi poispäin, liitelisi edellä lupauksista rikkaaseen suunnattomaan. Ja kuten niin useasti, Aschenbach liikahti aikoen häntä seurata.
Kului monta minuuttia, ennenkuin sivuittain tuoliinsa lysähtäneelle riennettiin avuksi. Hänet vietiin huoneeseensa. Ja vielä samana päivänä sai kunnioittavasti järkytetty maailma tiedon hänen kuolemastaan.