»Sillä kauneus, Faidros, huomaa se tarkoin, vain kauneus on jumalallista ja samalla näkyvää, ja niin se on siis myöskin aistillisen tie, se on, pikku Faidros, taiteilijan tie henkeen. Mutta luuletko nyt, rakkaani, että se, jonka tie henkiseen käy aistimien kautta, voi milloinkaan tavoittaa viisautta ja todellista miehen arvoa? Vai luuletko pikemminkin (jätän sen vapaan ratkaisusi varaan), että se on vaarallisen suloinen tie, todella harha- ja synnintie, joka ehdottomasti vie väärään? Sillä sinun tulee tietää, että me runoilijat emme voi käydä kauneuden tietä, ellei Eros lyöttäydy seuraan ja heittäydy johtajaksi.
— Ja vaikka olisimme omalla tavallamme sankareitakin ja kunniallisia sotureita, olemme silti kuin naiset, sillä kiihko on meidän kannustimemme, ja meidän kaipuumme täytyy pysyä rakkautena — se on meidän halumme ja häpeämme. Huomaat kai nyt, että me runoilijat emme voi olla viisaita ja arvokkaita? Että me ehdottomasti joudumme harhaan, ehdottomasti pysymme paheellisina ja tunteen seikkailijoina?
— Tyylimme mestarius on valhetta ja narriutta, maineemme ja kunnia-arvomme ilveilyä, joukkojen luottamus meihin tuiki naurettavaa, taiteen avulla tapahtuva kansan- ja nuorisonkasvatus on uskallettua, liiaksi kiellettyä yritystä. Sillä kuinka kelpaa kasvattajaksi sellainen, jolla synnynnäisesti on parantumaton ja luonnollinen taipumus joutua perikatoon? Voimmehan sen kieltää ja tavoittaa arvon, mutta kuinka kääntelehdimmekin, alati se on yllämme. Siten me kenties kiellämme kirvoittavan tiedon, sillä tiedolla, Faidros, ei ole arvoa eikä ankaruutta; se on tietävää, ymmärtävää, anteeksiantavaa, vailla ryhtiä ja muotoa; sillä on myötätuntoa perikatoon, se on perikato. Sen me siis hylkäämme päättävästi, ja siitä lähtien meidän tavoittelumme koskee yksinomaan kauneutta, toisin sanoin yksinkertaisuutta, suuruutta ja uutta ankaruutta, toista luonnollisuutta ja muotoa.
— Mutta muoto ja luontevuus, Faidros, johtavat huumaan ja himoon, johtavat jalon ehkä kammottavaan tunteenrikokseen, jonka hänen oma kaunis ankaruutensa hylkää alhaisena, johtavat perikatoon, senkin perikatoon. Meidät taiteilijat, sanon sinulle, ne johtavat siihen, sillä me emme kykene ponnistautumaan ylös, me pystymme vain huikentelemaan. Ja nyt minä menen, Faidros. Jää sinä tänne. Ja vasta kun et enää näe minua, lähde sinäkin.»
* * * * *
Joku päivä senjälkeen Aschenbach, joka tunsi itsensä sairaaksi, lähti kylpylähotellista tavallista myöhäisempänä aamuhetkenä. Hänen oli taisteltava eräitä vain puoleksi ruumiillisia pyörrytyskohtauksia vastaan, joiden seuralaisena oli äkisti ilmenevä pelko, eräänlaista turvattomuuden ja toivottomuuden tunnetta vastaan, josta ei saanut selvää, kohdistuiko se ulkomaailmaan vai hänen omaan itseensä.
Hallissa hän näki suuren joukon matkatavaraa, joka oli valmiina kuljetettavaksi. Hän kysyi eräältä ovenvartijalta, kuka matkustaisi, ja sai vastaukseksi puolalaisen aatelisnimen, jota hän salaa olikin odottanut. Hän otti tämän uutisen vastaan riutuneiden kasvonpiirteittensä muuttumatta, niukasti päätä kohottamalla, kuten ohimennen otetaan selvää jostakin, mitä ei oikeastaan tarvitsisi tietää, ja kysyi vielä: »Milloin?» Hänelle vastattiin: »Lounaan jälkeen.» Hän nyökkäsi ja lähti merenrannalle.
Siellä oli koleata, ikävää. Aavan, tasaisen veden yli, joka erotti rannan ensimmäisestä venytetystä hiekkasärkästä, kulki kareita rannan puolelta selälle päin. Ennen niin värikkään eloisalla, nyt miltei autiolla huvipaikalla, jonka hiekkaa ei enää pidetty puhtaana, näytti lepäävän syksyinen, loppuun eletyn leima. Näköjään isännätön valokuvauskone seisoi merenpartaalla kolmijalkaisella telineellä, ja musta vaate, jolla se oli peitetty, liehui lepattaen viilenneessä tuulessa.
Tadzio liikkui kolmen tai neljän hänelle jääneen leikkitoverin kanssa oikealla omaistensa kojun edessä, ja peite polvillaan, suunnilleen meren ja rantakojujen rivin keskivälissä, nojatuolissa leväten Aschenbach katseli häntä vielä kerran. Leikki, jota ei kukaan valvonut, sillä naiset lienevät olleet matkavalmistuspuuhissa, näytti säännöttömältä ja oli kehittymässä ilkikuriseksi.
Se vyöpukuinen tanakka poika, jolla oli musta hiusvoiteella rasvattu tukka ja jota huudettiin »Jashu»-nimellä, pakotti, kasvoihin sattuneen hiekkaheiton ärsyttämänä ja sokaistuna, Tadzion painiin, joka loppui nopeasti heikomman kaunokaisen häviöön. Mutta ikäänkuin jäähyväishetkellä halpa-arvoisemman palveleva tunne muuttuisi julmaksi raakuudeksi ja pyrkisi kostamaan pitkäaikaisen orjuuden, ei voittaja vieläkään hellittänyt otettaan häviölle joutuneesta, vaan painoi, ollen polvillaan hänen selässään, hänen kasvonsa jatkuvasti hiekkaan, niin että jo muutenkin kamppailun hengästyttämä Tadzio oli tukehtumaisillaan. Hänen yrityksensä ravistaa päällänsä painava ahdistaja olivat kouristuksentapaiset; ne taukosivat hetkeksi kokonaan ja uudistuivat enää vain vavahteluina. Kauhistuneena Aschenbach tahtoi juosta apuun, mutta silloin väkivallantekijä vihdoin päästi uhrinsa vapaaksi.