»Luontoa hieman autettu», sanoi hän viimeistellen Aschenbachin ulkoasua. »Nyt herra voi arvelematta rakastua.»
Haltioitunut poistui onnellisena kuin unessa, hämmentyneenä ja pelokkaana. Hänen kaulanauhansa oli punainen, hänen leveälierisen olkihattunsa ympärille oli sidottu monivärinen nauha.
Lauhan lämmin myrskytuuli oli noussut; satoi harvoin ja niukasti, mutta ilma oli kosteaa, paksua ja täynnä mädän huurua. Leijailu, ropina ja humina ympäröi kuulon, ja ihomaalin alla kuumeessa olevasta tuntui, että pahanrotuiset tuulenhenget pitivät huoneessa meluaan, iljettävät merilinnut, jotka olivat penkoneet, nakertaneet ja lialla häväisseet tuomitun miehen aterian. Sillä raskas ilma ehkäisi ruokahalua, ja se kuvittelu, että ruoat olivat tartunta-aineiden myrkyttämät, pyrki esille.
Kaunokaisen jälkiä seuraten Aschenbach oli eräänä iltapäivänä vaipunut sairaan kaupungin sisäosan hälinään. Paikallisvaiston pettäessä, koska sokkelon kujat, vedet, sillat ja pikku aukeamat olivat niin liiaksi toistensa näköiset, olematta ilmansuunnistakaan enää varma, hän oli kokonaan sen ajatuksen vallassa, ettei saisi kadottaa näkyvistään kaihoten seurattua kuvaa, ja häpeälliseen varovaisuuteen pakotettuna, seiniä vasten painautuen, edellä kulkevien selän takaa suojaa etsien, hän ei pitkään aikaan tuntenut väsymystä, uupumusta, jonka tunne ja alituinen jännitys olivat tuottaneet hänen ruumiilleen, hänen sielulleen.
Tadzio käveli omaistensa takana. Ahtaissa paikoissa hän tavallisesti soi etusijan hoitajattarelle ja nunnamaisille sisarille, ja yksinään kuljeskellen hän toisinaan käänsi päänsä voidakseen katsella olkapäänsä yli, omituisen hämynharmailla silmillään vakuuttautua, että ainainen saattaja oli mukana. Hän näki suosijansa eikä antanut häntä ilmi.
Tämän huomion huumaamana, noiden silmien viekoittelemana, intohimon pitäessä häntä narrinaan, rakastunut hiipi varkain sopimattoman toiveensa jäljessä — ja näki sittenkin lopulta siinä pettyvänsä. Puolalaiset olivat menneet lyhytkaarisen sillan yli, holvi peitti heidät takaa-ajavan näkyvistä, ja kun tämä puolestaan ehti sillan korkeimmalle kohdalle, ei hän nähnyt heitä enää. Hän etsi kolmelta suunnalta, suoraan edestä ja molemmilta sivuilta pitkin kapeaa ja likaista rantakatua. Hervotonna, nääntyvänä hänen täytyi lopulla luopua etsiskelystä.
Hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa oli talmaisen hien peitossa, hänen niskansa vapisi, häntä kiusasi vallan sietämätön jano. Hän etsi silmillään jotakin heti saatavaa virvoitusta. Pienen vihanneskaupan edustalta hän osti hiukan hedelmiä, mansikoita, liikakypsiä ja pehmeitä, ja söi niitä kävellessään.
Pieni, autio, ilmeisesti kirottu tori aukeni hänen eteensä. Hän tunsi sen; siellä juuri hän oli viikkoja sitten saanut rauenneen pakoaikeensa. Aukion keskeltä kohoavan vesisäiliön portaille hän istuutui ja nojasi päänsä sen kivireunaan.
Kaikkialla oli hiljaista, ruohoa kasvoi katukivien lomassa, jätteitä virui ympärillä. Rapistuneitten, epäsäännöllisen korkeiden rakennusten keskellä näkyi muuan palatsintapainen ja siinä suippokaariakkunoita, joiden takana asusti tyhjyys, ja pieniä leijonaparvekkeita. Erään toisen rakennuksen maakerroksessa oli apteekki. Lämpöiset tuulenvirit henkäilivät toisinaan karbolinlemua.
Siinä nyt istui mestari, kunnioitetuksi kohonnut taiteilija, »Kurjan» tekijä, joka oli niin esikuvallisen puhtaassa muodossa kieltänyt mustalaisuuden ja samean syvyyden, evännyt myötätunnon perikadolla ja hylännyt turmeltuneen, korkealle noussut, joka oman tietämyksensä voittajana ja kaikesta ivasta kirvonneena oli tottunut joukkoluottamuksen kohteliaisuuksiin, mies, jonka maine oli virallinen ja jonka nimi oli aateloitu ja jonka tyyliä poikia kehoitettiin oppimaan — siinä hän istui luomet ummessa; vain joskus liukui niiden alta sivuille pilkallinen ja hapuileva katse kadotukseen taas heti, ja hänen kosmeettisesti tehostetut veltot huulensa muovailivat yksinäisiä sanoja siitä, mitä hänen puoliuneliaat aivonsa loivat esille omituisen haaveloogillista: