Mutta helmikoristeinen rouva jäi omaisineen, joko siksi, etteivät huhut saapuneet hänen korviinsa, tai hän oli liian ylpeä ja peloton niitä väistääkseen. Tadzio jäi. Ja hämmennystilassaan Aschenbach arveli toisinaan, että pako ja kuolema voisivat karkoittaa ympäristöstä kaiken häiritsevän elämän ja hän saisi jäädä tälle saarelle yksin kaunokaisen seuraan — niin, kun hänen katseensa aamupäivisin merenpartaalla lepäsi raskaana, vastuuntunnotta, hievahtamattomana kaihotussa olennossa, kun hän päivän painuessa hiipi arvottomasti pojan jäljestä kujilla, joissa inha kuolema liikkui verhotulla tavalla, tuntui tämä kammottava hänestä toivoa lupaavalta ja siveyslaki kuolleelta.
Kuten rakastava ainakin, halusi hän miellyttää ja tunsi karvasta tuskaa, ettei se ollut hänen vallassaan. Hän lisäili ulkoasuunsa nuorekkaan iloisia pikkuseikkoja; hän piti jalokiviä ja käytti tuoksuvesiä; hän uhrasi päivittäin paljon aikaa pukeutumiseen ja tuli ruokapöytään koristeltuna, kiihtyneenä ja jännittyneenä. Suloisen nuoruuden edessä, joka oli lumonnut hänet, hän inhosi vanhenevaa ruumistaan; nähdessään harmaat hiuksensa ja terävät kasvonpiirteensä hän vaipui häpeään ja toivottomuuteen. Häntä ajoi halu ruumiillisesti virkistyä ja palautua ennalleen; hän kävi usein talon parturilla.
Käherrysmekko yllään, lavertelijan taitavasti hoidellessa häntä, nojaten tuolissaan taaksepäin, Aschenbach silmäili tuskaisin katsein kuvajaistansa.
»Hannaa», sanoi hän suu vääntyneenä.
»Vähän», vastasi mies. »Se johtuu näet pienestä laiminlyönnistä, huolettomuudesta ulkonaisissa asioissa, mikä etevissä henkilöissä on tosin ymmärrettävää, mutta mitä ei voi ehdottomasti kiittää, varsinkaan kun nimenomaan sellaisille henkilöille ennakkoluulot luonnollisesta tai keinotekoisesta ovat vähemmän sopivia. Jos eräiden ihmisten kosmeettiseen taiteeseen kohdistuva siveellinen ankaruus ulottuisi loogillisesti myöskin heidän hampaisiinsa, herättäisivät he melkoista pahennusta. Lopultakin olemme niin vanhat kuin sielumme ja sydämemme tuntevat olevansa, ja harmaat hiukset merkitsevät tietyissä tapauksissa todellisempaa valheellisuutta kuin mitä merkitsisi halveksittu korjailu. Mitä teihin tulee, hyvä herra, niin miehellä on oikeus saada luonnollinen tukanvärinsä. Suvaitsetteko, että annan sen yksinkertaisesti teille takaisin?»
»Kuinka se käy?» kysyi Aschenbach.
Silloin rupattelija pesi vieraansa tukan kahdenlaisella vedellä, kirkkaalla ja tummalla, ja hiukset kävivät mustiksi kuin nuoruusvuosina. Sitten hän taivutti tukan käherryssaksilla pehmeille laineille ja astui taaksepäin tarkastelemaan näin käsiteltyä päätä.
»Nyt vain pitäisi vielä hiukan elvyttää hipiää», sanoi hän.
Ja kuten sellainen, joka ei voi lopettaa, ei voi tehdä tarpeeksi, siirtyi hän yhä uudelleen elpyvän toimeliaasti yhdestä puuhasta toiseen. Aschenbach, joka mukavasti leväten, kykenemättömänä torjumaan, pikemminkin toivorikkaasti kiihtyneenä siitä, mitä tapahtui, näki kuvastimesta kulmakarvojensa kaartuvan päättävämpinä ja tasasuhtaisempina, silmiensä muodon soikenevan, niiden kiillon korostuvan, kun luomia kevyesti maalattiin, näki edelleen alempana, missä iho oli ollut Tuskailtavan parkittu, hennon kariniinipunan nousevan, vastikään verettömien huulten paisuvan vadelmanvärisinä, poskien ja suun uurteiden ja silmien ryppyjen katoavan voiteeseen ja nuoruudentuulahdukseen — sykkivin sydämin näki kukoistavan nuorukaisen.
Kosmeetikko lopetti vihdoinkin tyytyväisenä ja kiitti palvelemaansa matelevan kohteliaasti, kuten hänen säätyistensä on tapana.