»Pitää pysyä vaiti!» kuiskasi hän kiihkeästi. Ja: »Minä pysyn vaiti!»
Se tietoisuus, että hän oli asiasta selvillä ja siis rikokseen osallinen, päihdytti hänet, kuten viinitilkka humalluttaa väsyneen sydämen.
Taudin saastuttaman ja avuttoman kaupungin kuva, väikkyen autiona hänen henkensä edessä, sytytti hänessä toiveita, käsittämättömiä, järjen yli meneviä ja kammottavan suloisia. Mitä olisi hänelle se vieno onni, josta hän vielä hetki sitten oli uneksinut, näiden odotusten rinnalla? Mihin kelpaisivat taide ja hyve kaaoksen tuottamien etujen vastapainona? Hän oli vaiti ja jäi.
Sinä yönä hän näki hirveän unen, mikäli uneksi voi sanoa ruumiillishenkistä elämystä, joka hänelle tosin sattui mitä syvimmässä nukkumistilassa ja täydellisimmässä riippumattomuudessa ja aistillisessa nykyisyydessä, mutta niin, ettei hän nähnyt itseään tapahtumien ulkopuolella avaruudessa liikkuvana ja mukanaolevana. Niiden näyttämönä oli pikemminkin hänen oma sielunsa, ja ne syöksyivät ulkoa sisään masentaen väkivaltaisesti hänen vastarintansa — syvän ja henkisen vastarinnan — kulkivat paikan läpi ja jättivät jälkeensä hänen olemuksensa, hänen elämänsä kulttuurin, raastettuna ja tuhottuna.
Alku oli pelkoa, pelkoa ja halua ja kauhistunutta uteliaisuutta kokea, mitä tapahtuisi. Oli yö, ja hänen aistimensa kuuntelivat, sillä etäältä lähestyi jymy, ryske, sekava häly: räminää, paukkinaa ja kumeaa jymyä, kimeää kirahtelua ja eräänlaista venytettyyn u-ääneen päättyvää ulvontaa — ja kaikkeen tähän sekoittui läpikäyvänä ja kammottavan suloisena syvän kuhertava, julkean sitkeä huilunsoitto, joka hurmasi sisälmykset häpeämättömän tunkeilevalla tavalla. Mutta hän tiesi sanan, hämärän, mutta tulossa olevaa tarkoittavan: Vieras jumala!
Savuava hehku syttyi. Hän tunsi vuoristoseudun; se muistutti hänen kesäasuntonsa tienoota. Ja häilähtelevässä valossa, metsäisiltä kukkuloilta, puunrunkojen ja sammaleisten kalliolouhosten lomitse vyöryi esille ja syöksyi alas yhtenä rykelmänä ihmisiä, eläimiä, kokonainen lauma, raivoava joukko — peittäen rinteen ruumiilla, liekeillä, hälyllä ja pyörryttävällä piirikarkelolla.
Naiset, kompastellen vyöstä riippuviin, liian pitkiin nahkakaistaleihin, ravistelivat tiukurumpuja ähkyvien, taaksepäin taivutettujen päittensä päällä, heiluttelivat suitsuavia soihtuja ja paljastettuja puukkoja, pitelivät kiemurtelevia käärmeitä niiden keskiruumiista tai kannattelivat kirkuen molemmin käsin rintojaan. Sarviotsaiset miehet, turkisnahkoihin vyötetyt ja takkupintaiset, vääntelivät niskojaan, kohottelivat käsivarsiaan ja sääriään, kumisuttivat vaskiastioita ja paukuttivat raivoissaan patarumpuja alastomien poikien pistellen hämätessä lehtevillä kepeillä pukkeja, joiden sarviin he takeltuivat ja joiden hyppyjen mukana he kirmasivat ilosta ulisten. Ja nämä hurmioituneet ulvoivat pehmeäkerakkeista ja venytettyyn u-äänteeseen päättyvää huutoa; se oli suloista ja samalla hurjaa, ennen koskaan kuulematonta — tässä se kaikui kuin hirven mylväisynä, ja tuossa se toistui moniäänisenä, raisun voitokkaana, sillä kiihdytettiin karkeloon ja jäsenten liikuntaan, eikä sitä päästetty hetkeksikään vaikenemaan. Mutta kaikesta kuului ja kaikkea kannatti huilun syvä, houkutteleva ääni. Eikö se houkutellut häntäkin, vastahakoisesti elävää, häpeämättömän sitkeästi tämän tuomiopäivän uhrin juhlaan ja joukkotelmeeseen?
Syvä oli hänen inhonsa, syvä hänen pelkonsa, rehellinen hänen tahtonsa turvata viimeiseen asti omaansa vieraalta, selkeän ja arvokkaan hengen viholliselta. Mutta häly, ulvonta, joka moninkertaistui kaikuvissa kallioseinissä, yltyi, kasvot voitokkaaksi, paisui mukaansa tempaavaksi hulluudeksi. Huurut tunkivat aistimiin, pukkien kirpeä lemu, läähättävien ruumiitten tuoksu ja lehahdus kuin tunkkaisen veden löyhkä ja sen mukana vielä toinen, ennestään tuttu, haavoilta ja kulkutaudilta tuoksahtava. Rummuniskuin takoi hänen sydämensä, hänen aivoissaan pyöri, raivo valtasi hänet, huikaisu, huumaava hekuma, ja hänen sielunsa himoitsi päästä liittymään jumalan piirikarkeloon.
Jumalan jättiläiskokoinen, puusta tehty, rietas vertauskuva paljastettiin ja korotettiin. Joukko ulvoi silloin hillittömämmin tunnussanan. Vaahto huulilla he temmelsivät, kiihdyttivät toisiaan rivoin elein ja kosiskelevin kädenliikkein, nauraen ja ähkien, työnsivät okasauvoja toistensa lihaan ja nuolivat veren jäsenistä. Mutta heidän mukanaan, heidän joukossaan oli nyt myös unennäkijä vieraalle jumalalle kuuliaisena. Niin, he olivat hän itse, kun he raastaen ja surmaten syöksyivät eläinten kimppuun ja nielivät ahmien höyryäviä riekaleita, kun pöyhityllä sammalpohjalla alkoi rajaton sekaantuminen jumalan uhriksi. Ja hänen sielunsa maistoi perikadon irstaisuutta ja raivoa.
Tästä unesta hän heräsi hervottomana, runneltuna ja voimattomasti pahan hengen lumoihin langenneena. Hän ei kaihtanut enää ihmisten tarkkaavia katseita; hän ei piitannut, vaikka paljastaisikin itsensä heidän epäluulolleen. Hehän sitäpaitsi kaikkosivat tienoolta, matkustivat pois. Monet rantakojut olivat tyhjillään. Ruokasalin vierasjoukkoon ilmestyi yhä laajempia aukkoja, ja kaupungilla näki enää harvoin muukalaisen. Totuus tuntui tihkuneen esille. Yhteisiä etuja ajavien sitkeästä ponnistelusta huolimatta ei pakokauhua voitu ehkäistä.