Hän oli ollut nuori ja hiomaton aikansa mukaisesti ja saatuaan siltä huonoja neuvoja julkisesti hairahtunut, erehtynyt, pannut itsensä alttiiksi, puheissaan ja teoksessaan rikkonut säädyllisyyden ja maltillisuuden lakia. Mutta hän oli voittanut arvon, jota tavoittamaan, kuten hän väitti, jokaisella suurella kyvyllä on luontainen, synnynnäinen kannustin, jopa voi sanoa, että koko hänen kehityksensä oli ollut tietoista ja uhmaavaa, kaikki epäilyn ja ivan esteet tieltään raivaavaa arvoonnousua.
Kuvauksen elävä, henkisesti höllä kouraantuntuvaisuus huvittaa poroporvarillisia joukkoja, mutta intohimoisen vääjäämättömään nuorisoon tehoo vain se, mikä on pulmallista. Ja Aschenbach harrasti pulmallista; hän oli ollut niin ehdoton kuin vain joku nuorukainen. Hän oli palvonut henkeä, harjoittanut tiedon ryöstöviljelystä, jauhanut siemenhedelmää, pannut alttiiksi salaisuuksia, tehnyt kyvyn epäiltäväksi, kavaltanut taiteen — vieläpä hän oli, samalla kun hänen kuvaavat teoksensa huvittivat, kohottivat, elähdyttivät uskoen nauttivia, nuorekkaana taiteilijana hurmannut kaksikymmenvuotiaita taiteen epäiltävästä olemuksesta ja itse taide-elämästä lausumillaan kyynillisillä väitteillä.
Mutta näyttää siltä, ettei jalo ja kelpo henki mistään nopeammin, perinpohjaisemmin tympeydy kuin tiedon terävästä ja katkerasta kiihoituksesta. Ja varmaa on, että nuorukaisen raskasmielinen, mitä tunnontarkin perusteellisuus merkitsee pinnallisuutta mestariksi varttuneen miehen syvällisen lopputuloksen rinnalla, kun hän kieltää tietämyksen, syrjäyttää sen ja kulkee pystyssä päin sen ohitse, mikäli se on omiaan vähimmässäkin määrässä lamauttamaan, herpaisemaan, alentamaan tehoa, tunnetta tai itse intohimoa.
Kuinka olisi kuuluisa kertomus »Kurjasta» selitettävä muuksi kuin inhon ilmaisuksi ajan säädytöntä psykologismia vastaan? Se ruumiillistuu tuossa kertomuksen veltossa ja arkisessa puoliroistossa, joka juonittelee itselleen kohtalon, ajamalla voimattomuudessaan, paheellisuudessaan, siveellisessä heikkoudessaan vaimonsa erään parrattoman syliin ja sisimmässään uskomalla saavansa tehdä arvottomia tekoja. Se sanan mahtipontisuus, jolla tässä kehno tuomittiin, ilmaisi, että torjuttiin moraalisen epäilijämielen kaikki kadotussurkuttelu ja kiellettiin veltto säälinilmaus, jonka mukaan kaiken ymmärtäminen tietää kaiken anteeksiantamista. Ja mitä tässä valmisteltiin, jopa jo tapahtuikin, se oli »uudestisyntyneen ennakkoluulottomuuden ihmettä», josta vähän myöhemmin eräässä tekijän kaksinpuhelussa painavasti ja jotenkin salaperäisesti korostamalla tuli puhe. Omituisia sattumuksia! Oliko tämän »uudestisyntymisen», tämän uuden arvon ja ankaruuden henkistä seurausta, että samaan aikaan havaittiin hänen kauneusaistinsa miltei tavaton vahventuminen, se muodon aatelinen puhtaus, yksinkertaisuus ja tasasuhta, joka siitä lähtien painoi hänen tuotantoonsa mestarillisuuden ja klassillisuuden täysin ilmeikkään ja harkitun leiman?
Mutta eikö hajoittavan ja toisaalta ehkäisevän tietämyksen rajojen ulkopuolella liikkuva siveellinen päättäväisyys merkitse jälleen maailman ja sielun siveellistä yksinkertaistumista ja myöskin siis vahvistumista pahaan, kiellettyyn ja siveellisesti mahdottomaan? Eikö muodolla ole kahdenlaiset kasvot? Ja eikö se yhtaikaa ole sekä siveellinen että epäsiveellinen — siveellinen kurin tuloksena ja ilmaisuna, mutta epäsiveellinen, jopa siveetön, mikäli se luonnostaan sisältää moraalisen välinpitämättömyyden, jopa oleellisesti pyrkii taivuttamaan moraalista ylpeän ja rajattoman valtikkansa alaisuuteen?
Olkoonpa sen laita kuinka tahansa! Kehitys on kohtaloa, ja eikö sellaisen kehityksen, jonka seuralaisena on laajan julkisuuden myötätunto ja joukkoluottamus, tule kulkea toista latua kuin sellaisen, joka täyttyy ilman maineen loistoa ja sitoumuksia? Vain ikuinen mustalaisuus pitää sitä ikävystyttävänä ja on altis pilkkaan, jos suuri kyky kasvaa vapaaksi kevytmielisestä nukkeasteesta, totuttautuu ottamaan ilmeikkäästi huomioon hengen arvoa ja omaksuu sen yksinäisyyden hovitavat, joka oli täynnä omintakeisia, ankaran itsenäisiä kärsimyksiä ja taisteluja ja kohotti sen ihmisten keskuudessa valtaan ja kunniaan. Kuinka paljon onkaan kyvyn itsemuovailussa leikkiä, uhmaa, nautintoa!
Eräänlaista virallisen kasvattavaa tuli ajanmittaan Gustav Aschenbachin esityksiin; hänen tyylistänsä hävisivät myöhempinä vuosina välitön rohkeus, ylevät ja uudet vivahdukset, hän muuttui mallikelpoisen vakaantuneeksi, hiotun perinnäiseksi, säilyttäväksi, muodolliseksi, jopa kaavamaiseksi, ja kuten muistotarina on tietävinään kertoa Ludvig XIV:stä, karkoitti vanheneva hallitsijapuhetavastaan kaikki alhaiset sanat.
Siihen aikaan tapahtui, että opetusviranomaiset panivat säädettyihin oppikirjoihin valittuja sivuja hänen teoksistaan. Se tyydytti häntä sisäisesti, ja kun muuan saksalainen ruhtinas juuri valtaistuimelle nousseena antoi »Fredrikin» runoilijalle, hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta, henkilökohtaisen aatelisarvon, ei hän kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.
Muutamien levottomuusvuosien jälkeen, yritettyään pysähtyä milloin sinne, milloin tänne, hän valitsi jo varhain pysyväksi asuinpaikakseen Münchenin ja eleli siellä porvarillisessa kunnia-asemassa, jollainen erikoistapauksissa tulee henkisen kyvyn osaksi. Avioliiton, jonka hän solmi jo nuorena erään oppineen perheen tyttären kanssa, oli kuolema purkanut lyhyen onnenajan jälkeen. Hänelle oli jäänyt tytär, tämäkin jo aviovaimo. Poikaa hänellä ei ollut milloinkaan ollut.
Gustav von Aschenbach oli keskikokoa hieman pienempi, tummahko, sileäksi ajettu. Hänen päänsä näytti hiukan liian isolta hänen miltei sirotekoiseen vartaloonsa verrattuna. Hänen taaksepäin suorittu, päälaelta ohennut, ohimoilta hyvin tuuhea ja vahvasti harmaantunut tukkansa kehysti korkeata, uurteista ja ikäänkuin arpista otsaa. Kehyksettömien kultaisten silmälasien kaari pureutui lujan, jalosti kaarevan nenän juureen. Suu oli iso, usein veltto, usein äkkiä kapeneva ja tiukka. Posket olivat laihat ja vakoiset; hyvin kehittynyt leuka oli pehmeästi kaksijakoinen.