Melkoiset kohtalot näyttivät liitäneen tuon useimmiten kärsivästi sivulle painuneen pään yli. Ja kuitenkin oli juuri taide tässä saanut aikaan tuon ilmeiden muovailun, joka muutoin on raskaan, monivaiheisen elämän työtä.
Tämän otsan takana olivat syntyneet Voltairen ja kuninkaan väliset säkenöivät, sotaa koskevat vuorosanat, nämä silmät, väsähtäneinä ja syvinä silmälasien takaa katsellen, olivat nähneet seitsenvuotisen sodan sairaalojen verisen helvetin. Persoonalliseltakin kannalta taide on kohotettua elämää. Se onnellistuttaa syvemmin, kuluttaa nopeammin. Se painaa palvelijansa kasvoihin kuviteltujen ja henkisten seikkailujen jäljet ja kehittää, jopa ulkonaisen elämän luostarinkaltaisessa hiljaisuudessa, ajanoloon hermot hemmoitelluiksi, liikahienostuneiksi ja uteliaiksi, mitä irstailevien intohimojen ja nautintojen täyttämä elämä tuskin kykenee saamaan aikaan.
KOLMAS LUKU
Moninaiset maalliset ja kirjalliset puuhat pidättivät matkahaluista kirjailijaa Münchenissä vielä pari viikkoa mainitun kävelyretken jälkeen. Hän antoi lopulta määräyksen panna maatalonsa sellaiseen kuntoon, että sinne voisi muuttaa neljän viikon perästä, ja matkusti eräänä päivänä toukokuun loppupuolella yöjunassa Triestiin, jossa hän viipyi vain vuorokauden ajan ja astui seuraavana aamuna Polaan menevään laivaan.
Hän etsi nimenomaan vierasta ja eristettyä, minkä silti saattoi pian tavoittaa, ja valitsi senvuoksi olinpaikan eräästä joitakin vuosia sitten kuuluksi tulleesta, Istrian rannikon läheisestä Adrian saaresta, jossa asui värikkään ryysyistä, uppo-outoa kieltä puhuvaa maalaisväestöä ja jossa avoimen meren partaalla oli kauniisti lohkeilleita rantakallioita.
Mutta sade ja painostava ilma, poroporvarillinen, tyystin itävaltalainen hotelliseura ja se puute, ettei saanut sellaista rauhallisen läheistä suhdetta mereen, jonka vain lieto hiekkaranta tarjoaa, ikävystyttivät hänet eivätkä antaneet hänelle varmuutta siitä, että hän oli tullut kohtalon määräämään paikkaan.
Häntä huolestutti sisäinen halu päästä jonnekin, minne, siitä hän ei vielä ollut selvillä. Hän tarkasteli laivayhteyksiä, katseli etsien ympärilleen, ja äkkiä ilmestyi, yhtaikaa hämmästyttäen ja itsestään selvänä, päämäärä hänen silmiensä eteen. Jos yön halki tahtoi saavuttaa jotakin verratonta ja satumaisen erikoista, minne silloin lähdettiin? Mutta sehän oli selvä. Mitä hän täältä haki? Hän oli joutunut väärään paikkaan. Sinnehän hänen piti matkustaa.
Hän ei viivytellyt sanoessaan irti sopimattoman asunnon. Puolitoista viikkoa hänen tulonsa jälkeen kantoi nopea moottorivene hänet tavaroineen utuisena aamuvarhaisena veden halki takaisin sotasatamaan, jossa hän astui maihin vain noustakseen heti lautakäytävää pitkin erään laivan kostealle kannelle, ja sitten alkoi matka Venetsiaan.
Se oli iäkäs, kansallisuudeltaan italialainen alus, vanhentunut, nokinen ja synkkä. Laivan luolan omaisessa, keinotekoisesti valaistussa sisähytissä, jonne heti Aschenbachin astuttua laivaan muuan kyttyräselkäinen ja likainen merimies virnistävän kohteliaana opasti hänet, istui pöydän takana hattu vinossa silmillä ja sikarinpätkä suupielessä vanhanaikaisen sirkusjohtajan näköinen, pukinpartainen mies, joka irvistelevän kevein liikemieselein merkitsi paperille matkustavien henkilötiedot ja antoi heille liput.
»Venetsiaan!» toisti hän Aschenbachin pyynnön, ojentaen käsivartensa ja kastaen kynän vinosti seisovan mustepullon puuromaiseen lopputilkkaan. »Venetsiaan, ensimmäinen luokka! Jaha, ei sitten muuta, hyvä herra.»