Ja hän kirjoitti isoja harakanvarpaita ja ripoitti rasiasta kirjoitukselle sinistä hiekkaa, jonka hän antoi valua saviastiaan, taittoi keltaisin ja luisevin sormin paperin ja kirjoitti uudelleen.
»Onnellisesti valittu matkan päämäärä!» laverteli hän sitä tehdessään. »Ah, Venetsia! Ihana kaupunki! Kaupunki, joka vastustamattomasti vetää sivistynyttä ihmistä luoksensa sekä historiansa että nykyisten sulojensa vuoksi.»
Hänen liikkeittensä liukkaudessa ja niitä säestävässä tyhjässä puhelussa oli jotakin huumaavaa ja sekoittavaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että matkustaja vielä viime hetkessä kavahtaisi päätöstään lähteä Venetsiaan. Hän otti rahat nopeasti ja heitti takaisin tulevat kolikot taitavasti kuin pelinhoitaja pöytää peittävälle tahraiselle liinalle.
»Paljon huvia, hyvä herra!» sanoi hän kumartaen kuin näyttelijä. »Minulle tuottaa kunniaa, kun olette liittynyt matkustajiini… Hyvät herrat!» huusi hän heti senjälkeen käsi koholla, ikäänkuin liike olisi vilkkaassa käynnissä, vaikka paikalla ei ollut enää ainoatakaan asiakasta. Aschenbach palasi kannelle.
Toinen käsi laivan rintasuojaa vasten nojattuna hän katseli joutilasta väkeä, jota vetelehti laiturilla laivan lähtöä odotellen, ja laivan matkustajia. Toi sen luokan matkustajat kyyristelivät etukannella käyttäen arkkuja ja myttyjä istuimina. Ensi kannen matkaseurana oli joukko nuorukaisia, nähtävästi kauppa-apulaisia Polasta, jotka hyväntuulisina olivat tekemässä yhteisiä huvimatkaa Italiaan. He pitivät aikamoista melua itsestään ja hankkeestaan, lörpöttelivät, imuroivat, nauttivat itsehyväisinä omasta elehtimisestään ja huusivat kaidepuun ylitse kumartuneina liukaskielisiä pilkkasanoja tovereilleen, jotka salkut kainalossa satamakatua pitkin olivat menossa liikkeisiinsä ja uhkailivat huvittelijoita kepeillään.
Muuan vaaleankeltaiseen, ylen muodikkaasti tehtyyn kesäasuun puettu mies, jolla oli punainen kaulanauha ja rohkeasti ylöspäin käännetty panamahattu, ylitti kaikki muut kirkuvan äänekkäällä iloisuudella. Mutta tuskin Aschenbach oli vähän tarkemmin silmäillyt häntä, kun hän puolittain, kauhistuneena huomasi, että mies oli valenuorukainen. Hän oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään. Silmät ja suu olivat ryppyjen reunustamat. Hento puna poskilla oli maalia, ruskea tukka värikäsnauhaisen olkihatun alla oli irtonainen, hänen kaulansa oli sisäänpainunut ja jänteinen, hänen pienet irtoviiksensä ja leukakärpänen olivat värjätyt, hänen keltainen ja täysilukuinen hammasrivinsä, jota hän nauraen näytteli, oli halpaa jäljittelyä, ja hänen kätensä, joissa oli sinettisormus kummassakin etusormessa, olivat vanhuksen kädet. Kauhistuneena Aschenbach katseli häntä ja tarkkaili hänen tapaansa seurustella ystäviensä kanssa. Eivätkö nuorukaiset tietäneet, eivätkö he huomanneet, että hän oli vanha, että hän piti väärin heidän keikarimaista ja värikästä pukuaan, esiintyi väärin heikäläisenä? Itsestään selvänä asiana ja tottumuksesta he, kuten näytti, sietivät häntä keskuudessaan, kohtelivat häntä kuin vertaistaan ja vastasivat vastenmielisyyttä ilmaisematta hänen lystikkäihin kylki-iskuihinsa. Kuinka se oli mahdollista?
Aschenbach peitti otsan kädellään ja sulki silmänsä, joita poltti, koska hän oli nukkunut liian vähän. Hänestä tuntui, ettei kaikki kulkenut tavallista latua, että satumaisen vieras ja vääntynyt maailma alkoi levitä kummallisuuden alalle, mikä kenties loppuisi, jos hän varjostaisi hieman kasvojaan ja silmäilisi jälleen ympärilleen. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä hän tunsi kuin uivansa, ja kun hän nosti katseensa järjettömän pelokkaasti, huomasi hän laivan raskaan ja synkän ruhon hitaasti irtaantuvan muuratusta rannasta. Tuuman kerrallaan, koneen työntäessä eteenpäin ja taaksepäin, leveni likaisen läikehtivä vesiraita laiturin ja laivankyljen välillä, ja kömpelösti liikehtien laiva käänsi kokkapuunsa aukeaa merta kohti. Aschenbach meni ylähangan puolelle, jonne kyttyräselkäinen oli asettanut hänelle lepotuolin ja jonne tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija tuli kysymään hänen määräyksiään.
Taivas oli harmaa, tuuli kostea. Satama ja saaret olivat jääneet taakse, ja nopeasti hävisi utuisesta näköpiiristä maa kokonaan. Kosteuden liuottamla hiilihiutaleita putoili pestylle kannelle, joka ei ottanut kuivuakseen. Jo tunnin kuluttua levitettiin purjekatos, koska alkoi sataa.
Viittaansa kääriytyneenä, kirja sylissä, lepäili matkailija, ja tunnit kuluivat hänestä huomaamatta. Sade oli lakannut, liinakatos poistettiin. Näköpiiri oli täydellinen. Taivaan samean kupukaton alla levisi yltympäri aution meren suunnaton laatta. Mutta tyhjässä nivelettömässä avaruudessa puuttuu meiltä vaisto mitata aikaa, ja me häivymme mittaamattomuuteen. Varjomaisen kummallisia olioita, vanha keikari, laivaruuman pukinpartainen mies liikkuivat epämääräisin elein ja sekavin unipuhein lepäävän aivoissa, ja hän nukahti.
Puolipäivän aikaan hänet käskettiin pitoihin käytävän tapaiseen ruokasaliin, josta ovet johtivat makuukojuihin ja jossa pitkän pöydän alapäässä — hän aterioi sen yläpäässä — liikeapulaiset ynnä vanhus olivat kello kymmenestä alkaen kilistelleet iloisen kapteenin kanssa. Ateria oli viheliäinen, ja hän lopetti sen nopeasti. Hän halusi ulkoilmaan, katsomaan taivasta, näyttäisikö se kirkastuvan Venetsiassa päin.