Kukapa ei olisi tuntenut hetkellistä kauhua, kellä ei olisi ollut taisteltavana salaista arkuutta ja ahdistusta vastaan, kun piti ensi kerran tai pitkäaikaisen vieraantumisen jälkeen astua venetsialaiseen gondoliin?

Ballaadikausilta muuttumattomana meille säilynyt kummallinen kulkuneuvo, niin omituisen musta kuin vain muutoin ruumisarkut ovat — se muistuttaa hiljaa liputtavassa yössä koettuja äänettömiä ja rikollisia seikkailuja, se muistuttaa vielä enemmän kuolemaa itseään, paareja sekä synkkiä hautajaisia ja viimeistä hiljaista matkaa. Ja onko huomattu, että tuollaisen aluksen istuin, arkunmustaksi kirjoitettu, himmeänmustaksi päällystetty nojatuoli on maailman pehmein, upein, veltostuttavin sija? Aschenbach huomasi sen istahdettuaan melojan jalkojen juureen vastapäätä matkatavaroitaan, jotka lojuivat siististi kokassa.

Soutajat kinastelivat yhä, karkeasti, käsittämättömin sanoin, uhkaavasti elehtien. Mutta vesikaupungin erikoinen hiljaisuus tuntui ottavan lempeästi vastaan heidän äänensä, tekevän ne ruumiittomiksi, hajoittavan ne aallokon yli.

Täällä satamassa oli lämmintä. Shirokko-tuulen lauhasti kasvoja hivellessä, myötäävän aallokon pinnalla keinahdellen, pieluksiin nojaten matkamies ummisti silmänsä ja nautti täysin siemauksin yhtä oudosta kuin suloisesta joutenolosta. Matkasta tulee lyhyt, tuumi hän; kunpa se kestäisi iäti! Keveässä keinahtelussa hän tunsi loittonevansa tungoksesta, äänten hälystä.

Kuinka hiljaiseksi ja yhä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään! Mitään muuta ei kuulunut kuin soutajan melan loiske, aaltojen kumea pärskähtely vasten veneen kokkaa, joka pystypäisenä, mustana ja kärjestään hellebardin tapaiseksi muovailtuna kohosi vedestä, ja lisäksi kolmantena äänenä pulleina, jupinaa — melojan kuiskattua, kun hän hampaitten välistä jutteli itsekseen sysäyksittäin, äännähdyksin, jotka hänen käsivarsiansa työskentely pusersi esiin.

Aschenbach nosti katseensa ja huomasi lievästi kummastuneena, että laguuni laajeni hänen ympärillään ja että hänen kulkunsa oli suunnattu avomerelle päin. Näytti siis siltä, ettei hän saisi lepäillä liian paljon, vaan hänen tulisi hieman huolehtia myöskin tahtonsa täytäntöönpanosta.

»Höyrylaivalaiturille siis», sanoi hän kääntyen puoleksi taaksepäin.

Jupina taukosi. Hänelle ei vastattu.

»Höyrylaivalaiturille siis», toisti hän ja kääntyi kokonaan ja katsahti melojaan, joka hänen takanaan korokelaudalla seisten kohosi vaaleaa taivasta vasten. Se oli tylynnäköinen, jopa raakailmeinen mies, yllään merimiehen sininen asu, jossa oli keltainen vyö ja päässä korskeasti kallelleen työnnetty muodoton olkihattu, jonka punonta oli hajoamaisillaan. Hänen kasvojensa muoto, hänen vaaleat kähärät viiksensä lyhyen nykerönenän alla eivät ollenkaan osoittaneet italialaista syntyperää. Vaikka hän olikin ruumiinrakenteeltaan hintelä, niin ettei häntä olisi luullut ammatissaan erikoisen taitavaksi, käytteli hän melaa varsin tarmokkaasti, keskittäen jokaiseen vetäisyyn kaikki ruumiinvoimat. Pari kertaa hänen huulensa ponnistelusta vetäytyivät syrjään, niin että valkoiset hampaat paljastuivat. Punertavat kulmakarvat kurtussa hän katsoi vieraan ohi vastatessaan jyrkällä, melkein karkealla äänellä:

»Te menette Lidoon.»