Aschenbach vastasi:
»Niinpä kyllä. Mutta olen ottanut gondolin vain viemään minut San
Marcon rannalle. Haluan matkustaa kanavalaivalla.»
»Ette voi matkustaa kanavalaivalla, hyvä herra.»
»Entä miksi en?»
»Koska kanavalaiva ei kuljeta matkatavaroita.» Se oli totta — Aschenbach muisti sen. Hän oli vaiti. Mutta miehen jyrkkä, ylimielinen esiintyminen, joka niin tuiki vähän vastasi maan tapaa, vaikutti sietämättömällä. Hän sanoi:
»Se on minun asiani. Ehkä haluan antaa tavarani säilytettäväksi. Teidän on käännyttävä.»
Tuli äänettömyys. Mela läiskähteli, vesi löi kumeasti keulaan. Ja puhelu ja jupina alkoi jälleen. Meloja puheli itsekseen hampaitten välitse.
Mitä oli tehtävä? Yksin aalloilla oudosti omavaltaisen, kammottavan päättäväisen miehen seurassa, matkamies ei keksinyt keinoa, kuinka toteuttaisi tahtonsa. Kuinka pehmeästi hän voisikaan lepäillä, ellei kiihdyttäisi itseään! Eikö hän ollut toivonut matkan kestävän kauan, ikuisesti? Järkevintä oli antaa asioiden mennä omaa latuaan, se oli tosiasiallisesti mitä miellyttävintä.
Hänen istuimensa, matala musta täytetty nojatuoli, tuntui uhkuvan laiskuuden lumoa, kun se keinahteli keveästi hänen selkänsä takana seisovan itsepintaisen melojan työnnöistä. Aschenbachin mielessä väikkyi eräänlaisena unikuvana ajatus, että hän oli joutunut rikollisen käsiin — kykenemättä kehittämään ajatuksiaan teoksi puhkeavaan puolustukseen. Vielä ikävämmältä tuntui mahdollisuus, että kaikki oli alhaisen rahansaalistuksen suunnittelua. Eräänlainen velvollisuudentunne tai ylpeys, mieleenjohtuma, että se oli ehkäistävä, sai hänet vielä kerran ponnistautumaan. Hän kysyi:
»Paljonko vaaditte matkasta?»