Ja katsoen hänen ohitseen meloja vastasi:
»Te kyllä maksatte.»
Oli selvää, mitä tähän oli vastattava. Aschenbach sanoi koneellisesti:
»En maksa mitään, en kerrassaan mitään, jos viette minut, minne en tahdo.»
»Te aiotte Lidoon.»
»Mutta en teidän kanssanne.»
»Minä kuljetan teitä hyvin.»
Se on totta, tuumi Aschenbach ja pysyi vaiti. Se on totta, sinä kuljetat minua hyvin. Vaikka, arvattuasi käyttövarani, lähettäisit minut salakavalasti melaniskulla Hadekseen, olet kuljettanut minua hyvin.
Mutta mitään sensuuntaista ei tapahtunut. Vieläpä saapui seuraa, veneellinen kiertäviä soittoniekkoja, miehiä ja naisia, jotka lauloivat kitaran ja mandolinin säestyksellä tunkeilevasti pysytellen gondolin kyljessä ja täyttäen veden hiljaisuuden voitonhimoisella vieraalla runoudellaan. Aschenbach viskasi rahaa esille työnnettyyn hattuun. Joukko vaikeni silloin ja souti paikalta. Ja melojan kuiskailu alkoi taas kuulua, kun hän puheli itsekseen sysäyksittäin ja hajanaisesti.
Niin sitten päästiin perille kaupunkiin päin menossa olevan höyrylaivan vanaveden keinuttamana. Kaksi kunnallisvirkamiestä käveli rannalla edestakaisin kädet selän takana ja katse laguuniin päin suunnattuna. Aschenbach nousi gondolista sillalle vanhuksen avulla, joka iskuhakoineen on saapuvilla jokaisessa venetsialaisessa maihinnousupaikassa, ja kun häneltä uupui pientä rahaa, meni hän laivasillan naapurissa olevaan hotelliin vaihtamaan rahaa maksaakseen melojalle oman harkintansa mukaan. Hän sai asiansa toimitetuksi hotellin eteisessä, tuli takaisin, löysi matkatavaransa laiturilla olevista työntörattaista, mutta gondoli ja sen kuljettaja olivat hävinneet.