— No mitä? vastasi Frederik Rick, tapansa mukaan rakastettavana. Minä olen vanha, siinä kaikki. Muistakaa, että otan suihkukylpyä joka aamu rakkaan terveyteni vuoksi. Minulla ei ole varaa yhtenä iltana tuhlata niin paljoa terveyttä, mitä moinen rämäkkä vaatii. Millaista muuten on ollut?… loistavaa?… Mutta mitä tuo on? — hän osoitti Yorkshir-sikaa. — Tuossahan makaa kaunis Smuckimme kukkien koristamana. Kuka hitossa on tehnyt tuon mestariteon?… Onpa hän soman näköinen nyt. Hän on aivan kuin paistettu sika… Niin, noin tarjottiin vanhoina hyvinä aikoina sikoja, kun ne paistettiin kokonaisina. Hän on tavallaan komea, tuossa loikoessaan… tyylikäs… onpa teillä ahdas kauneuskäsitys, kun ette sitä myönnä. Hei, kuinka hän loistaa valkoisena ja punaisena… kukkia korvien takana… mainiota!
— Mutta missä te olette ollut tänä iltana? Miksi te tulette nyt vasta, herra kandidaatti?
— Niin, se on kokonainen tarina itsekseen, vastasi Frederik Rick ja kaatoi itselleen aivan pienen lasillisen sherryä, — olen oikeastaan ollut monessa paikassa… mutta kuulkaahan, onko kukaan nähnyt täällä laivanvarustaja Ornea?
— Ei, hän ei ollenkaan ole ollut täällä.
— Eikö hän ollenkaan ole tullut? Luulin, että hän oli täällä. Erosin hänestä puoli tuntia sitten. Hän sanoi lähtevänsä tänne. Ja hän meni, ja minä astuin kotiapäin; mutta sitten sain halun tulla tänne näkemään juhlan loppua, juoppouden huonoja seurauksia, ja niin tulin tänne kuitenkin.
— Mutta missä monissa paikoissa olette ollut tänään?
— No, voinhan sitten kertoa koko jutun. Minulla oli siis se hyvä aikomus, että en tulisi tänne, mutta että menisin aikaisin levolle ja nukkuisin nuo tunnetut tunnit ennen puoliyötä. Istun siis huoneessani ja luen kirjaa niistä monenlaisista hyönteisistä, jotka elävät meren pohjalla — hyvin huvittavaa kirjaa. Silloin… juuri kun minä aion nousta ja mennä makuuhuoneeseen, joku soittaa ovikelloa. Se on Orne. Hän tuli sitten sisälle ja istui luonani tunnin tai pari. Sitten olimme yhdessä pitkällä kävelyllä. Hänen talolleen, sen ympärillä ja erään siellä olevan tunturi-joen rannalla. Niin, hän sai, omituista kyllä, minut mukaansa, huolimatta myöhäisestä hetkestä. No, hän oikein pyytämällä pyysi minua tulemaan kanssaan. Mutta, silloin teidän olisi pitänyt kuulla hänen puhuvan siitä, mitä erityistä tuollaisessa vuolaassa tunturijoki-vedessä on. Eräänä syysyönä, tyynenä syysyönä — tuo vesikin oli tyyntä. Levottomana syysyönä, tuskan liidellessä ilmassa — tuo tasainen, rauhallinen vesi loiski, se ikäänkuin kiiti rannalla märin jaloin. Orne oli yleensä paljon askaroinut tuon veden ääressä. Hän puhui jotain kummallista vedenpaisumuksesta… kaikista kauniista naisista, jotka silloin hukkuivat. Hän väitti, että turkkilainen oli säilyttänyt jotain vedenpaisumusaatteesta. Turkkilaisethan kostavat uskottomuuden hukuttamisella. Kaikki uskottomat naiset hukutetaan.
— Ha haa, etkö kysynyt häneltä, miksi hän antoi vaimonsa matkustaa
Etelä-Ameriikkaan?
— En, sitä en häneltä kysynyt, vastasi Frederik Rick lyhyesti:
— Niin, sehän tapahtui aikoinaan; mutta minä muistan, että rouva Orne matkusti omituisella tavalla. Orne tosin sanoi eräänä päivänä: vaimoni on matkustanut pois! mutta tuo vaimo oli kadonnut, siinä kaikki. Ei kukaan nähnyt laivaa. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan laivaan. Kaikki oli rouva Orne jättänyt jälkeensä… No, voihan sen kaiken selittää. Mutta olisipa teidän pitänyt kuulla Ornen puhuvan tänä iltana. Se oli erityistä puhetta, sen voitte uskoa… Hän on, jumalparatkoon, varmaankin onneton.