Kun Aada nyt taas kulki omissa ajatuksissaan, hän usein muisti, mitä Nils Maag oli sanonut. Omituista noissa hänen sanoissaan oli se vaikutus, että joka kerta kun Aada ajatteli Alfia, Carsten tuli hänen mukanansa. Ja kun hän joka päivä ajatteli Alfia, kaihoten hänen kotiatuloansa, niin Carstenkin usein oli hänen ajatustensa vieraana. Kuinka Nils Maagin sanat sentään olivat selittäneet monia Carstenin luonteen puolia. Ja kuinka nuo sanat kaikuivat hänen korvissaan, että hän kerran oli omistanut hänet niin täydesti ja eheästi, kuin Carsten hänet.
Seuraavina aikoina hän palautti mieleensä monen muiston puutarhasta, metsästä, lehtokujasta, missä hän ja Carsten olivat liikkuneet kihla-aikanaan. Tätä tehdessään hän tunsi lempeyden vuotavan sydämeensä.
Silloin, kun meitä oli kaksi, jotka rakastivat!
Hienon tuoksun tapainen tuulahti häntä vastaan. Ja jotain ikäänkuin kuiski: Täytyyhän muistojen olla kadonneita. Saavatko ne siis palata? Ja hän tunsi äkkiä tarvetta avata sydäntään: Kun on vanha ja hyvin yksin… niin on myöntyväinen. Ja ovathan ajatukset hyviä. Ja siltä ajalta tahdon saada esille muistoja.
Ja muistot tulivat hiipien… vielä arkoina, kuin olisivat pelänneet ankaruutta… ja kuitenkin niin hienoina ja helakkoina ja vallan elävinä, loukkaantumattomina siitä pitkästä ajasta, joka oli karkoittanut ne pois. Ne olivat muistoja, ja ne hyräilivät ja ne lauloivat muistojen surullista hienoa laulua… Muistoja, pelkkiä muistoja kaikki tyyni.
Metsässä oli ikivanha tammi, jonka juurella Aada ja Carsten usein retkillään olivat levänneet. Lehtokujassa oli paikka, missä he ratsastusmatkoillaan olivat toisiaan suudelleet, lehdet kun siinä kohdassa olivat tarjonneet niin tiheän suojan. Ja puutarhassa, vanhan kukkalavan luona, loikoi vielä veistetty kivikala, joka ammoitti, sama, johon hän oli tuijottanut sinä unettomana kesäyönä, kun oli mennyt ulos puiston puiden ja pensaiden joukkoon, nähtyään hänet ensi kerran.
Eräänä päivänä hän tuli ajatelleeksi, että ne kirjeet, jotka hän oli lähettänyt Carstenille tuona puolena vuotena ennen häitä, varmaankin olivat jossakin säilössä. Häntä halutti lukea nuo kirjeet. Ne olivat epäilemättä siinä lippaassa, joka Carstenin kuoltua oli tuotu hänelle, ja jota hän ainoastaan ohimennen oli avannut.
Nyt hän etsi avaimet ja avasi lippaan. Kaikki pienet laatikot hän veti ulos, yksitellen. Siinä oli paljon sellaista, mikä ei kiinnittänyt hänen huomiotansa, monta virkakirjettä, kirjoitettuja paksulle kellastuneelle paperille ja varustettuina juhlallisilla leimamerkeillä. Hän haki edelleen. Siellä oli muutamia Carstenin äidin kirjeitä; siinä oli yksi Aadankin kirjoittama, mutta myöhäisemmältä ajalta.
Lopulta hän todella löysi kaksi hakemaansa kirjettä. Hän muisti toisen, niin, hän muisti varsinkin toisen niistä. Hän oli kirjoittanut sen kovan lumipyryn jälkeen, joka oli tukkinut kaikki tiet. Hän muisti hyvin sen iltapäivän, jolloin oli sen kirjoittanut, hän oli istunut juuri samassa huoneessa pienen mustan eben-puisen kirjoituspöydän ääressä. Siinä oli muun muassa seuraavaa: — Käsialani ei varmaankaan tällä kertaa ole selvä, sillä kirjoitan tätä pienellä eben-puisella kirjoituspöydällä pohjoiseen päin olevassa kulmahuoneessa, ja se on niin pieni, että oikea käsivarteni on vallan hellä, kun ei ole mihin sitä nojaisi.
Mutta nuo kirjeet eivät olleet järjestettyinä. Useampia kuin nuo kaksi hän ei voinut löytää. Mutta siinä oli muutamia muita yhteen sidottuina. Hän otti ne ja katsoi käsialaa. Silloin hän hämmästyi… Sehän oli Margrethe Lydersin käsialaa. Mitä hänellä oli ollut kirjoitettavaa Carstenille? Koskiko se häntä, Aadaa?… vai mitä? Eihän hän ollut tuntenut Carstenia niin tarkoin.