Kun tuli kaupunkiin meren puolelta (minkä useimmat tekivät), näki ensin kauppatalot puoleksi poiskuluneine kyltteineen, jotka kaupunkilaiset osasivat ulkoa, sitten näki leveät, matalat laivasillat, joiden luona oli tukevia lastialuksia ja köykäsiä huvipursia. Ja kumartuneina, kuin käyräselkäiset mustanlikaiset työläiset, törröttivät puodit esiin; mutta päärakennusten alapuolella oli puutarhoja täynnä paksuja puita ja kauniita kukkia.
Näillä silloilla, myymälöillä ja puutarhoilla oli kullakin runoutensa, tarinansa, laulunsa.
Sillat lauloivat vanhojen purjealusten vieressä, jotka eivät enää kyenneet kellumaan vedessä, ja jotka loikoivat puoleksi rannalla, tummenneiden messinkitähtiensä ja melkein kuluneiden nimiensä koristamina; nämä purjealukset huokailivat ja vaikeroivat, kun nopeakulkuinen höyrylaiva kiiti ohi ja pani veden liikkeelle. Liian nopeakulkuisiakin laivoja oli, jotka joka vuosi näkivät ylpeitä kaupunkeja: Rion, Valparaison, Aleksandrian, Tunisin, Formosan.
Ja myymälät niinikään lauloivat, myymälät köysineen, tervatynnyrineen, vanhoine lyijyvarastoineen, myymälät, joissa oli paksut naulat seinissä, vuosiluvut punaisiksi maalatuissa puupylväissä, muistoksi siitä vuodesta, kun kauppahuone ansaitsi nuo kolmekymmentä tuhatta riksiä kuljetuspalkkana ja siitä suuresta vuodesta, jolloin voitettiin neljäkymmentä tuhatta riksiä.
Ja puutarhat lauloivat: polkujen vaaleanharmaa kulunut hiekka, zhasmiini- tai metsäviiniköynnös-majat pöytineen ja penkkeineen, joiden sisällä lesiäinen sahata raksutteli, ja vanhat puut kaarnaan leikattuine nimineen, jotka nyt enää olivat melkein näkymättömiä arpia, vaikka aikoinaan hyvinkin selvät: kun isoisä vainaja eräänä tähellisenä aamuna oli leikannut ne syvälle, niin että pihka ja mahla, puiden vesi ja veri, ensi aikoina oli pulppuillut ulos leikkauksesta.
Näin oli meren rannalla; mutta idän puolella olivat vanhat maatilat, asuinrakennus tavallisesti tummanvihreän lehtokujan päässä. Jotenkin usein kohtasi näissä lehtokujissa tai valtatiellä hienon ratsastajan, tavallisesti vanhanpuoleisen herran, jolla oli monokkeli ja hopeanuppinen ratsuruoska. Se oli jonkun tuollaisen maatilan herra. Nämä herrat elivät enimmäkseen itsekseen, solmivat ainoastaan harvoin tuttavuuksia, olivat nuorina paljon matkustelleet ja innostuivat joskus vielä vanhoilla päivillään menneiden Parisin aikojen muistoista, tuon ensimäisen ja viimeisen kaupungin, joka veti heitä puoleensa. Eikä tarvittu paljoa, ennenkuin he vielä kävisivät siellä, jos jonakin ikävänä hetkenä ne himmeät muistot tuulahtivat esiin, joita säilyttivät nuoruutensa päiviltä.
Senpä teki eräs Reinoldeista. Ja aihe oli ainoastaan se, etteivät hänen vaimonsa ja tyttärensä ajoissa palanneet iltakävelyltä.
Herra Peter Reinold istui siis illallispöydässä ja söi yksin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat antaneet hänen odottaa puolen tuntia, jopa kauemminkin. Tuo muuten hilpeä herra oli nyrpeä. Hän söi kylmää lintua ja huuhteli sitä alas punaviinillä. Palvelija seisoi siinä täyttäen tarjoilijan tehtäviään, ja pakinoitsi ja selitteli kaikenlaista, miksi luuli rouvan ja neiden viipyvän niin kauan. Hän puheli, ilman että hänen mielipidettään kertaakaan oli kysytty. Hän hymyili kuitenkin, mulkoili isäntäänsä päin, ja äkkiä hän sanoi, vaihtaessaan lautasta juustoa ja voita varten:
— Pitäähän herran sitäpaitsi muistaa, että herra monta kertaa on antanut rouvan ja neiden odottaa… kuten silloin, kun täällä oli sirkus… niin että tämä vaan sopii herralle… herralle se vaan tekee hyvää.
Herra Peter Reinold, joka siihenasti oli antanut hänen loruilla, jopa välistä oli jotain hänelle vastannutkin, käänsi nyt päänsä ja katsoi häneen terävästi: