Noilla kaukaisilla seuduilla, joita harvat tuntevat, hän oli käynyt kauppaa omin päin, oli ostanut maalattuja savipiippuja ja paloviinaa englantilaisilta kauppiailta ja oli matkustanut arojen halki puolivillien intiaaniheimojen luo ja oli vaihettanut piiput ja viinan eläinnahkoihin. Ja nämä hän jälleen myi turkkureille. Tätä hän oli jatkanut muutaman vuoden. Sitten hän oli ryhtynyt kaivamaan kultaa. Ei seikkailijan tavoin, joka kaivaa kolme päivää, joka löytää kimpaleen ja juo sen pois kapakassa, löytää seuraavalla kerralla, nälkää nähtyään, taas kyllä kimpaleen, jonka taas kuluttaa juomiseen ajatellen, että pian taas tulee uusi kimpale… ei, Balduin Orne kaivoi ahkerana kuin muurahainen, hän kulutti sormensa verille, hän teki kauan työtä eikä löytänyt kultaa kimpaleittain, vaan hietajyvinä, jotka pesi puhtaiksi ja joita ei juonut eikä pelannut pois, vaan jotka pani säästöön.

Hän oli koonnut paljon rahoja uutteralla työllään; mutta hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin maan kaivamiseen. Eikä hän koskaan ohut tuhlannut shillingiä turhaan. Hän ei ohut koskaan käynyt tanssiaisissa, ei koskaan ravintoloissa, hän oli edelleen köyhän miehen poika, kotoisin pienestä länsirannan kaupungista Norjassa, hän käänteli shillingiä ja kätki taalerin kirstun pohjalle.

Mutta eräänä päivänä hän kohtasi sen naisen, johon rakastui. Niin, hän, joka ei koskaan ohut antautunut mihinkään lemmenhankkeeseen, rakastui, kuten tuollaiset keski-ikäiset miehet: silmät tuijottaen, kitalaki kuivana ja huulet kalpeina hän tunsi niin voimakasta intohimoa, että veri nousi päähän, paksuna ja raskaana. Ja tuo nainen, jota hän rakasti, sopi merkillisesti hänelle. Hän ei ollut järkevän sukkatavara-kauppiaan eikä minkään muun ahkeran miehen tytär, vaan yhden tuollaisen eriskummallisen »kenraalin», joita kaukaisessa lännessä on useita, jotka kantavat loisteliasta univormua ja joilla on säteilevä sukupuu. Tämä kenraali kertoi kaikille, jotka tahtoivat juoda pullon viiniä hänen kanssaan ja maksaa sen, isoisästään, joka oli Espanjan grandi ja joka oli ollut naimisissa keltapuna-tukkaisen saksalaisen naisen kanssa. Kun näki hänen tyttärensä, saattoi uskoa, että tässä puheessa ehkä oli perää: tuon tyttären vartalo oli rehevä, mutta joustava, hänen tummat silmänsä alussa polttivat, mutta vaipuivat kauan tuijoitettuaan makeaan lemmenkaihon raukeuteen. Ja yhden seikan kaikki miehet huomasivat ollessaan hänen läheisyydessään: että hänen ylitsensä lepäsi yö. Sillä toiset naiset ovat päivän lapsia, aviovaimoja, emäntiä ja perheenäitejä, ja mitkä heidän nimensä lienevätkin. Toiset ovat yön lapsia, luodut rakastamaan ja yksinomaan rakastamaan. Ja tämän naisen yli liiteli yö, lämminhengityksinen yö, yö, joka laskeuu täynnä huokauksia ja hillittyä naurua… niin, kun hänet näki, ajatteli ehdottomasti vartaloa, joka ojentihe velttona, joka notkistui täyteläänä ja valkoisena, jokaisen liikkeen ollessa hekumallista suloa täynnä. Näki pään, jonka silmät olivat puoleksi ummessa tai jonka silmät hymyilivät, kun samalla rivi valkoisia hampaita välähti esiin huulien värisevän lihan takana. Tämän lisäksi tuli hänen etelämaalainen rotunsa: jotain, minkä aurinko oli paahtanut, mikä loisti itsestänsä. Hän oli niitä naisia, jotka joskus äkkiä ilmaantuvat rannikkokaupunkeihimme, missä on suuri laivakulku ja vilkas kauppa. Yksi niitä, jotka ovat tuodut meren takaa kaukaisilta rannikoilta. Yksi niitä, joka panee kaihoamaan sitä maata, mistä hän tuli, yksi niitä, jonka pelkkä läsnäolo kaupungissa ehdottomasti kokoaa kaikki rajut pojat joukkoon ja panee heidät kuuntelemaan vanhempien merimiesten kertomuksia kaikesta siitä pirullisen mielenkiintoisesta, mitä on tuolla kaukaisissa satamissa.

Tämän naisen oli ahkera ja varovainen Balduin Orne nainut, hän, työmuurahainen oli todella mennyt naimisiin. Kävi, kuten saattoi odottaakin. Tuo nainen pani hänen rahojaan menemään. Hameita ja koristeita hän etenkin himoitsi, mutta nämä voivat maksaa paljonkin, ja niihin meni niin runsaasti kahtena vuotena, että Balduin Orne pelkäsi joutuvansa puille paljaille, ennenkuin aavistikaan. Näin ollen hän oli astunut laivaan, joka matkusti siihen kaupunkiin, missä hän oli viettänyt lapsuutensa. Mutta hän oli ollut kauan poissa, ja juuria hänellä ei koskaan ollut Sandbyn maaperässä. Sentähden hän ei löytänyt oikeata kotia siellä, ei hän, eikä vaimonsa; sillä tämä oli, suoraan sanoen, liian kaunis, liian omalaatuinen. Ihmiset eivät oikein rohjenneet ruveta tekemisiin hänen kanssaan.

IV.

Carsten ja Aada olivat ennen kyllä panneet merkille Balduin Ornen ja hänen vaimonsa ja olivat yhdessä puhuneet heistä. Sitten he kohtasivat heidät juhlassa, jonka konsuli Lyders toimeenpani muutamien englantilaisen rekatin upseerien kunniaksi (Lyders oli brittiläinen konsuli); tämä sota-alus oli satamassa muonaa hankkimassa. Juhla pidettiin eräässä konsuli Lydersin laivassa, ja juuri kun ilo oli ylimmillään, kohtasivat Stahlit ja Ornet toisensa ja jäivät toistensa seuraan. Juhla, hauskuus ja viini oli saattanut heidät rakastettaviksi ja herkkäpuheisiksi, ja rouva Orne vei heti Aadan syrjään ja jutteli koko joukon asioita hieman avuttomalla kielitaidollaan, huomautti hänelle, että tämä seura oli miellyttävä, ja että rouva Lyders oli hyväsydäminen nainen. Hetken kuluttua hän sanoi tahtovansa lähteä pois kaupungista, että hän aina Ornen kanssa kävi niillä laivoilla, jotka tulivat hänen kotiseuduiltaan ja että silloin istui syöden laivakorppuja ja tarinoiden merimiesten kanssa, ja ettei tahtonut jäädä tänne kauemmaksi. Mainitessaan nämä viime sanat, hän rypisti otsaansa ja katsoi Orneen, joka ei kuullut mitään, tai joka ei ollut mitään kuulevinaan.

Aada ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Tänä hetkenä hän luuli, että rouva Orne todella oli onneton, hän kun näytti niin synkkämieliseltä, mutta seuraavassa tuokiossa nauroi niin sydämensä pohjasta, että Aada uskoi, ettei tuolla kauniilla rouvalla elämässään ollut ainoatakaan surun hetkeä. Ja istuttuansa pitemmän aikaa hänen seurassaan ja puheltuaan hänen kanssaan, Aadasta tuntui, kuin ei olisi koskaan tavannut ketään suurempaa lörpöttelijää kuin hänet. Ehkä juhlan viini osaksi oli aiheuttanut tämän sanatulvan, mutta… joka tapauksessa se oli hyvin runsas. Lopulta tuo rouva rupesi puhumaan Ornen rakkaudesta, ja kun Aada tahtoi lausua sanan väliin, ettei se oikeastaan miellyttänyt häntä, sanoi rouva Orne:

— Te olette nainen, ja minä olen nainen, ja me saatamme hyvin puhua samoista asioista. Älkääpä luulko, että minä olin hölmö, joka tulin tänne turhan vuoksi… jos silloin olisin tietänyt, minkä nyt tiedän, en olisi antanut vetää itseäni nenästä.

Aadan täytyi melkein nauraa ja mukautui oloihin; eihän siinä ollut muu neuvona.

Rouva, Orne jatkoi juotuaan lasin keltaista makeaa samppanjaa, jonka palvelija toi, ja kilisti Aadan kanssa: