— Niin, Orne oli häntä ahdistanut, hän ei puolestaan koskaan ollut välittänyt tuosta miehestä, mutta tämä oli antanut suuria lupauksia: heillä muka tuli olemaan iso talo, hevonen ja vaunut ja oma huvipursi; mutta sitten oli Orne tuonut hänet tänne, missä hän ei viihtynyt… ei, ei hän häntä tuonut, sitä hän ei koskaan olisi voinut tehdä, vaan hän houkutteli hänet tänne; täällä kun muka oli pantava paljon rahoja liikkeelle ja kun hienot nuoret miehet muka tulivat häntä ihailemaan. Oh, olihan hän nuori, vaikka olikin naimisissa… Mutta olihan heillä kuitenkin huvipursi… eikö rouva Stahl tahtonut tulla heidän kanssaan purjehtimaan?
Aada lupasi paljon; mutta pian hän ei tästä kaikesta muistanut mitään. Hän istui kuunnellen rouva Ornea, ja tietämättään hänen taas täytyi nauraa: hilpeys, jota rouva ei näyttänyt panevan pahakseen, vaan johon itse äkkiä otti osaa. Kuinka viehättävä hän oikeastaan oli. Musta, kiiltävä silkkihame oli niin hänen ruumiinsa mukainen, että tämä vivahti käärmeen kiemurtelevaan notkeuteen, viuhkaan oli kudottu sinisiä linnunkuvia ja pehmeästi alas valuvassa tukassa oli kolme tummanpunaista ruusua, jotka loistivat tumman, lämpimän hipiän rinnalla ja ikäänkuin olivat vuorovaikutuksessa mustiin silmiin, punaiseen suuhun ja valkoisiin hampaisiin.
Tanssi oli siirtämistään siirretty illan kuuman ilman vuoksi. Nyt, kun aurinko jo kaksi tuntia sitten oli mennyt mailleen ja kun mereltä päin tuli viileämpi tuulahdus, käytiin siihen käsiksi. Silmänräpäyksessä pyydettiin Aadaa ja rouva Ornea tanssimaan, eikä heillä siitä hetkestä ollut rauhaa; he olivat lakkaamatta täydessä tanssin touhussa. Rouva Lydersinkin vaaleantukkainen pää ja hyväntahtoinen hymy nähtiin koko aika. Kaikki tämä oli hauskaa, mutta ajan pitkään se kävi rasittavaksi. Rouva Orne näytti kuitenkin hyvin viihtyvän — hän tanssi paljon Carstenin kanssa — mutta kun Aada ja rouva Lyders tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa, he melkein vaipuivat toisiansa vastaan väsymyksen ja kuumuuden rasittamina. Rouva Lyders huudahti:
— Tule, istuutukaamme tänne näiden lippujen taakse… onhan tässä oikein pieni huoneentapainen. Olen tosin emäntä, mutta en enää jaksa. Että ihmiset sentään saattavat itseänsä näin kovasti vaivata tässä kuumuudessa. — Tässähän on mukavaa… ja tästä on soma näköala… kas, meri on tyyni… oi nyt olisi herkullista uida.
Se pieni huoneentapainen, jonka rouva Lyders löysi, oli laivan soppi, jota ympäröivät liput ja koristeet. Täällä he hetkeksi saivat rauhaa. Rouva Lyders kutsui ohi kiitävän palvelijan ja käski hänen tuoda virvokkeita, jäätä, soodavettä ja kevyttä hedelmäviiniä, ja molemmat ystävättäret istuivat nyt ja juttelivat rauhallisesti yhdessä, antaen iltailman jäähdyttää heitä.
Rouva Lydersin mielestä koko juhla oli sangen yksitoikkoinen…. eikä hän ollut niin perehtynyt englanninkieleen, että olisi voinut sitä puhua sokertelematta: olihan oikeastaan häpeä Englannin konsulin rouvalle, ettei osannut sitä paremmin, ja tahtoihan hän oppia sitä täydelleen; mutta… oh, uudelleen alkaa ottaa tunteja… se olisi ollut niin kovin ikävää. Mutta, kuten sanottu, olisi todella ollut vaikeata keskustella englantilaisten upseerien kanssa. Kerran — se oli ennen hänen naimisiansa — hän kyllä oli puhunut ymmärtämättä ainoatakaan kielen sanaa; mutta olipa hän puhunut vähän silmillään ja käsillään… kuten kuuromykät… Mutta jos niiksi tuli, täytyi kanssapuhujien silmien olla kauniit… hm, paljoa kauniimmat kuin noiden upseerien… niin olipa merkillistä, miten vähän kaunista oli noissa upseereissa… ne olivat niin jänteviä ja luisevia… ja melkein kaikilla punainen poskiparta… Muutamat kadeteista olivat muuten kauniit… varsinkin yksi, jolla oli hieno suu ja rauhalliset ylpeät silmät, niin kuin miehellä pitää olla — katsohan tuota, Aada!… Olipa ihmeellistä, kuinka kauniita englantilaiset olivat, kun kerran olivat.
— Voi sinua, Margrethe! virkkoi Aada hymyillen ja suuteli häntä. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennen… haaveilet vallan kuin silloin ennen kauniista, kauniista, kauniista.
— Totta kai sen teen, vastasi rouva Lyders ja kietoi käsivartensa Aadan vyötäisten ympäri, sentähden olen aina ollut mieltynyt sinuunkin! Kuinka sinä olet viehättävä, sievä, Aadani!… Olisinhan sanonut sen heti sinä päivänä kun tapasimme toisemme, mutta emmehän vielä silloin olleet niin hyviä ystäviä… Saatpa nähdä, kuinka hyvät ystävät meistä vielä tulee! No, mutta tuo seitsemäntoista tai kahdeksantoista-vuotias kadetti oli sukkela. Hän ei rohjennut jäädä minun luokseni muutamien upseerien vuoksi… Niin, minä aavistan sellaista… minä luulen, että siinä oli arka paikka. Hän näet äkkiä katosi… Ehkä pieni viittaus pitkällä etusormella… Niin, heti kun hän oli kadonnut, eräs noista luisevista pyysi minua tanssimaan.
— Ei, suoraan puhuen, jatkoi rouva Lyders, on luutnantti Carsten Stahl hienoin kavaljeeri täällä… kas tuossa hän on… katso, kuinka hyvin hän sen tietääkin, tuo itsetietoinen mies.
Aada katsoi Carsteniin päin. Niin, hän sen ehkä tiesi. Hän astui levollisena, vaikkakin kohteliaana ja auliina, mutta samalla jotain melkein uhmailevaa ilmeessään, minkä tietämys että on ensimäinen joukossa helposti luo siihen, joka jonakin iltana on varma asiastaan, mutta joka ei jokapäiväisessä elämässä tarpeeksi tunne saavansa osakseen arvonpanoa.