Mutta äkkiä hän sanoi jotenkin ääneensä:
— Onpa merkillistä… katsokaa käsiäni… ne eivät ole puhtaat… Aada, tahdon vettä… pestäkseni itseäni… En voi… ymmärtää tätä.
Aada huomasi, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuten sen ainakin, jota kuolema lähestyy ja melkein koskettelee. Ainoastaan silmät elivät, ja nämä tuijoittivat järkähtämättä käsiä. Aada katsoi niihin: ensin hän ei nähnyt siinä mitään erityistä; olivathan ne sangen valkeat. Mutta sitten hän huomasi, että kynnet olivat kauttaaltaan sinertävät… Ja nämä siniset kynnet eivät jättäneet häntä rauhaan.
Aada toi vettä ja pesi hänen kätensä. Hän tunsi nyt, että isän sormenpäät olivat jääkylmät ja jäykät, ja hän käsitti, että kuolo teki tuloaan, ja että se kai teki kynnet tummiksi.
Kun hän näki, että tuo tumma väri pysyi, tahtoi hän, että hänen kätensä uudelleen pestäisiin. Mutta sitten hän äkkiä taas vaikeni ja kuiskasi:
— Voihan se jäädä… huomiseen. Mene kotia, Aada, ja pane maata.
Nukkukaamme… kaikki tyyni.
Sitten hän ummisti silmänsä ja kuoli helposti ja hiljaa. Kylmä viima kulki samassa huoneen läpi.
Aada tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi isänsä kuoltua. Hän istuutui vuoteen ääreen, missä vainaja makasi vanhana ja harmaana, vaikkakin harmaiden hiusten joukossa oli useita keltaisia. Kahtena viimeisenä päivänä ennen hautajaisia hän istui tunti tunnilta ruumiin ääressä, ja hän joutui omituisten tunteiden valtaan. Vanhus vainajan ummistuneet silmät, äänetön lepo, joka peitti hänen kasvonsa, nosti hänessä voimakkaan levon kaihon, syvän, pitkällisen unen, jopa kuoleman ikävän.
Kerran hän nukahti, ja hän tuntui nyt liikkuvan paikoilla, missä kaikki oli rauhoitettua, missä ei aurinko paahtanut taivaalta. Missä himmeä valo lepäsi kaikkialla — ikäänkuin toisesta valonlähteestä kuin auringosta lähteneenä.
Hautauspäivä tuli. Mustiinpuetut ihmiset, jotka lauloivat, pappi, joka puhui, vahva kukkaistuoksu… kaikki teki, että hän yhä pysyi siinä omituisessa ilmapiirissä, missä oli ollut viime päivinä.