Kirkkomaan kulmassa oli ison kalliolohkareen luona paikka, missä oli malmiaitauksen ympäröimänä Wildein vanhat perhehaudat. Kesäisin sinne ryhmittyi kauniita kukkia, ja syksyisin oli kivi punaisen hohtava auringon laskiessa, ja talvisin kasaantui lunta kiven ympärille kuin hohtava torni ikään. Tämä kiven läheinen hautauspaikka — viisi kyynärää leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä, oli Wilden perheen oma, eikä sitä koskaan voitu riistää heiltä eikä heidän vainajiltaan. Sillä kun eräs ensimäisiä Wildejä myi ahon kirkkomaaksi, hän meni ja aitasi tuon paikan lähellä kalliota ja sanoi:
— Kaiken muun saatte, mutta tätä paikkaa en myy. Se on oleva minun ja jälkeläisteni, siihen asti, kuin kivi on vajonnut maahan. Suostutteko siihen?
Ja he suostuivat, he kun olivat saaneet ahon halvalla. Mutta kun kauppa oli pantu paperille ja allekirjoitettu, lisättiin nämä hänen sanansa ja vahvistettiin nimikirjoituksilla.
Tähän haudattiin Sakarias Wilde, vaalein Wilde suvun jäsenistä. Uusi risti hakattiin isoon kiveen, ja siihen liitettiin hänen nimensä, syntymä- ja kuolinvuotensa.
XI.
Alf ei edistynyt koulussa, mistä Aada ei ottanut huolestuakseen. Eihän Alfin tarvinnut oppia monta kirjaa ja luetteloa. Eihän hänestä pitänyt tulla virkamiestä. Ollen vanhan maanomistajasuvun jälkeläinen ei Aada sanottavasti ihaillut virkamiehiä, joita hän katsoi valtion konttoripalvelijoiksi, mitkä kuljeskelivat kaupungista kaupunkiin. Ei, Alfin oli määrä tulla Vorre-kartanon isännäksi isoksi vartuttuaan.
Kun siis Alf oli ulkona toverien kanssa koko iltapäivän ja kun hän tuli kotia, väsyneenä ja hengästyneenä pitkiltä soutoretkiltä aavalta mereltä, tai kun tuli kotia vaatteet repaleina kiivettyään puissa tai nenä verissä tapeltuaan, ei Aada häntä torunut; sillä hän luuli, että tuo alituinen samoileminen, nämä soutoretket ja tappelut tuottivat hänelle hyötyä. Näin hän kaiketi oli varttuva ja tasaantuva.
Koko joukon pieniä ilkivaltaisuuksia hän teki, ja ne äiti sitten sai hyvittää. Vallesmanni, joka asui puolen neljänneksenmatkan päässä, tuli kokonaista kolme kertaa valittamaan, että Aadan poika kolmen toverin kanssa huusi ja riehui maantiellä hänen talonsa edustalla kuin »villipedot». Toisetkin tulivat valituksineen, mutta kaikki, minkä johdosta he valittivat, oli pelkkää vallattomuutta, joka pohjaltaan oli viatonta laatua eikä sisältänyt pahan ituja.
Mutta eräänä päivänä tuli kiukkuinen harmaapartainen mies ylös Vorre-kartanoon ja kertoi, että Alf ja hänen toverinsa olivat polttaneet poroksi pienen kalastajamökin eräällä saarella. Kuullessaan tämän, Aada kauhistui. Hän vei Alfin syrjään, kun hän tuntia myöhemmin tuli kotia, ja tekipä hän sen tavalla, joka näytti poikaa ihmetyttäväni Tuskin hän uskoi, että äitinsä saattoi olla sellainen.
Mutta hänen mielensä keveni, kun Alf oli kertonut koko asian: