"Eikö hame sovi? Ei, katsokaas vaan mokomaa! Ja vaippa riippuu liian pitkällä etupuolta! ja tukka — se on sitaistu vain hutiloiden solmuun.
"Ja hienot herrat, joiden ihanteena on saada viattomia tyttöjä vaimoiksensa, ja paitsi tuota kaunista tyttölasta myöskin lihavat illalliset, he puhuvat nenäänsä nyrpistellen noista 'emansipoiduista' ja kiittävät omaa kelpo vaimoansa, joka ei ole koskaan kapinoinut, ja myös noita suloisia, ennakkoluulottomia naisia, jotka väliajoilla sulostuttavat heidän elämäänsä.
"Ja ehkäpä joku ylen uljas lyyrikko, jolla on reikäiset aivot, kirjoittaa runoja naisesta, jota hän yksin voi rakastaa, kavalasta naisesta, miehille suloisesta.
"Mutta se ei pysähdy! se edistyy sittenkin, naisten kulku.
"Ja katso: naiset taipuvat niitten puoleen, joissa elämä palaa korkeana. Jotka kyllä voisivat saada miehen, niin kyllä! Mutta ennenkaikkea kaipaavat turmeltumatonta ihmisarvoa ja kukistamatonta sielua.
"Ensimäinen taistelevain naisten joukko on nyt vaipumallaan maahan, kuolemaan saakka väsyneenä, ja kulunein asuin ja painunein povin, sen ankaran elämän kuiviin pusertamina, jonka syynä ovat kovuus ja tyhmyys.
"Mutta totisesti sanon minä teille! näiden suurten, kuolemaan saakka väsyneiden takana seisoo nuorempia suorissa riveissä, säteilevin silmin. Haluten suudella väsyneiden sisarien käsiä, ja valmiina jatkamaan! Meillä on täällä joukossamme ollut jonkin aikaa nuori nainen, luja ja ystävällinen, kaikella hyvällä varustettu, mitä nainen saattaa toivoa. Niin selvä, hehkuva, niin horjumaton. Ei hempeilyä, ei imeltelyä miesten edessä. Ihminen, nuori ja ylpeä! Gunvor Kjeldin malja!"
Hänen kanssaan kilistettiin. Kaikkien silmistä loisti ilo, ikäänkuin he olisivat sydämestänsä sallineet hänelle sen, mitä äsken sanottiin…
Gunvor tuli niin iloiseksi hänen sanoistansa. Ne ojensivat hänelle jotakin kaunista, jotakin ihanampaa kuin kukkaset. Ja kaikki toivottivat hänelle onnea: hänen päätänsä aivan huimasi ottaessaan siinä tällaista hyvyyttä vastaan.
Täytyihän hänen mennä kiittämään Grögaardia. Hän sanoi: "Te puhuitte niin kauniisti. Ihanko minä nyt sen teidän mielestänne ansaitsin?" Silloin hymyili Grögaard ja katsoi häntä ja sanoi niin lämpöisellä äänellä: "Kyllä, neiti Kjeld… vaikken minä tunne Teitä kovin, niin uskallan sanoa, että Te sen ansaitsette. Minä ikäänkuin tunnen sen luissani, että Te ansaitsette sen sata-kertaisesti."