Hän vaikeni hetkisen; mutta tulistui sitten yhä enemmän.
"Vedenpaisumus hävitti kerran maailman, ja moni pessimisti on haaveillut, että olisi saatava uusi vedenpaisumus. Mutta ihmiset ovat nyt paljon lisääntyneet. Siitä vedenpaisumuksesta tulisi riistakas… haha!… ruutana-lammikko, vai miten… Ja Herra ties, kuolisivatko ihmiset… ehkäpä ne, joiden pyyteet on puhtaat… mutta ei ne, joiden pitäisi kuolla… ne tietysti mataisivat mukavasti pohjalla ja lihoisivat kuin ruutanat ja voisivat mainiosti mudassa."
Hän vaikeni… ja lisäsi sitten ankarasti:
"Jumala varjelkoon, Gunvor Kjeld!… Te olette rakastanut tuollaista miestä!"
Gunvor katsoi kummastuen häneen. Hänet valtasi yhtäkkiä Grögaardin äänen sointu. Se värähteli ja poltti. Gunvor mutisi jotakin Einar Henningin ulkonäöstä, — kun häntä ei tuntenut. Hän oli luullut, että hänellä on sellainen raskas voima. Gunvor oli kynäillyt niin kauniita taruja hänestä…
Grögaard vastasi hiljaa, mutta yhä sala-hehkulla:
"Oh, Gunvor Kjeld! jos hän nyt seisoisi tuossa ja katsoisi Teihin niinkuin kirjoittaa…"
Gunvor vastasi kiireesti henkäisten:
"Jos hän seisoisi ja koettaisikin: minä käskisin hänen menemään — ja joutuin. Enkä vasten haluani häntä käskisi. Olenko minä muuten koskaan seurustellut hänen kanssaan? Minä en sitä muista."
Ja hän lisäsi: