"Oo, kyllä se paranee. Eihän minulla ole mitään erikoista. Hyvästi
Gunvor, eläkä nyt sure kovasti." Janna kohotti päätänsä. "Onnellinen
sinä olet kuitenkin. Hän pitää sinusta. Äärettömästi, luullakseni.
Hyvästi."
"Hyvästi, Janna. Osaatko ulos? Minä olen väsynyt."
"Kyllä osaan. Noudata esimerkkiäni. Koeta nukahtaa."
Gunvor jäi yhä paikalleen.
No niin pitkälle se vei! Hänen työnsä riistetään häneltä. Niin, sen hän uhraa Grögaardille. Vaikkei Grögaard sitä tahtoisikaan. Hän tahtoi luopua tuosta työstänsä, kalleimmasta, mitä hänellä oli vielä. Hän saisi kyllin muuta onnea sensijaan…
Hiljainen riemu, jota hän ei ollut tahtonut toivoa saavansa pitää, kasvoi hänessä päivä päivältä varmemmaksi. Hän saisi itse hoidettavansa. Pienen, hennon ihmisraukan. Gunvor oli tulossa äidiksi.
XII.
Hän oli tulossa äidiksi. Se, mitä hän kärsi syrjäyttämisen ja loukkausten vuoksi, oli kuin uhri, jonka hän riemuiten toi sille olennolle, joka liikkui hänen rintansa alla. Ja tuskat, joita hän silloin tällöin kärsi, hän kesti hymyillen, ajatellen sitä kalleutta, joka hänellä ja Grögaardilla oli ja jota ei kukaan voinut ottaa häneltä, ei kukaan tahrata.
Hän oli onnellinen niinä aikoina. Hän ajatteli moninaista: tulevaisuuden ajatuksia ja menneitä muistoja. Hän näki silloin tällöin unta isästänsä. Kerran tuli isä häntä vastaan ja suuteli häntä, ja Gunvorista hän aivan selvään sanoi iloisesti: "Niin, pikku Gunvor, minä toivon aivan erinomaista siitä pojasta…" Niin, 'pojasta', se isä sanoi.
Hänestä tarttui ilo äitiinkin. Hänen läheisyydessään oli mahdotonta surra. Nuo hänen poskiensa ruusut eivät tahtoneet kuolla, ja nuo syvät, kirkkaat silmät olivat niin valmiit hymyilemään: "Sinunkin pitää olla iloinen, äiti! Etkö tahdo olla?" — Ja rouva Kjeld sanoi eräänä päivänä hänelle: "Niin, niin, ihan minun täytynee myöntää, että sinulla on taivaan isä puolellasi."