Grögaard oli silloin, kun Gunvor kertoi hänelle, mikä häntä odotti, vetänyt häntä itseänsä lähemmäksi, kuten omistaakseen hänet ja suojellakseen häntä. Ja hän suojeli häntä, oli itsekin toiveekas ja rohkealla mielellä. Mutta hän oli tavallista hiljaisempi.

Kun Gunvor eroitettiin virasta, johtui hän heti ajattelemaan: "Saapas nähdä, antavatko ne Grögaardin olla rauhassa."

Ensimäisinä kuina ei hän ollut saanut kuulla mitään, josta hän olisi arvannut, että hänellä oli vaikeuksia. Mutta tuli aika, jolloin Gunvor alkoi epäillä, että jotakin oli tapahtunut, joka ei hyvääkään ollut. Gunvor tunsi hänet hyvin. Hän seisoi usein mietiskellen jotakin, mutta ei sanonut, mitä se oli. Gunvor tutkiskeli häntä eräänä iltana. Mutta Grögaard ei tahtonut puuttua siihen asiaan, huomasi Gunvor. Gunvor pyysi ja kovisti häntä: hänen piti kertoa kaikki. Heidän täytyi vetää yhtä köyttä, tuli mitä tuli. Vasta sitten Gunvor voisi olla rauhallinen. Grögaard taipui viimein, kertoi osaksi, lykki osan syrjään, jutteli asiasta kuin jostakin, jota ei tahtonut tunnustaa paljoakaan ajattelevansa. Tuollaiset pienet häijyydethän saattoivat ensistään tuottaa rahallista tappiota. Mutta sekin vastus tehtäisiin tehottomaksi. Häntä oli muun muassa pari toimittajaa pyytänyt kirjoittamaan lehtiinsä artikkeleita… jotakin yleistajuista tieteellistä… joka työ häneltä sujui kuin leikki.

Hän takertui puhuessaan silloin tällöin; mutta Gunvor sai hänet puhumaan lisää. Ja viimein hän sai kuulla, että hän oli menettänyt kaikki koulu-tuntinsa ja toimen, jossa hän oli ollut eräässä laboratoriossa. Ja sitäpaitsi: monet ystävät, joita hän oli pitänyt arvossa, olivat olleet hänelle kehnomaisia.

Siitä puhuessaan valtasi hänet viha: "Niin, eikö ole inhoittavaa, kun ihmiset ovat niin kehnoja! Ja vielä miehet, jotka puhuivat muka 'vapaamielisyydestä'. He ovat oikeastaan kaikkein pahimpia. Ai, ai, kulkeehan noita jos miten monta lörpötellen, että vapaa mies ja vapaa nainen, ihminen, jolla on viisas ja syvä vastuuntunne, — että heitä pitäisi pitää 'kultuurin kauneimpana kukkana'. Kyllä, kylläpä; mutta surkeaa siinä on se, että nuo samaiset alkavat peljätä, kun he kohtaavat teoriiansa, — joka suorastaan elättää heitä, todellisuudessa, elämässä, käytännössä." He he, eipäs oltu Grögaardia liioin kutsuttu vapaamielisiin seuroihin viime aikoina! Mikä tosin ei toisi hänelle ainoaakaan harmaata karvaa.

Ei, hänen karvansa eivät harmenneet, eikä luontonsa lannistunut. Kului vain kotvan, ja Gunvor näki hänen pöydällänsä luonnoksia ilmoituksiin, jotka ilmoitukset varmaankin olivat aiotut lehtiin. Yhdessä hän tarjoutui opettamaan kemian lukijoita, farmaseuteja, panimoalalle aikovia, toisessa kaikkien kouluaineiden opettajaksi, — sitten hän vielä pyysi joltakin hitaalta toimittajalta vastausta hänen viimeiseen kirjoitus-tarjoukseensa. Gunvor ei koskaan puhunut hänelle noista kirjeistä ja hakemuksista, ja itse Grögaard vältti niitä puheessaan, tuskin edes tiesi, että Gunvor oli ne nähnyt.

Eräänä päivänä iltapuolella näki Gunvor hänet erittäin hyvällä tuulella. Gunvorin käden hän ikään kuin sulki omaansa ja kysyi hymyillen: "Arvaatko, mistä minä tulen?" "En." "Minä tulen konttoristani", vastasi hän hymyillen, "niin, konttorista tulenkin. Katsos, minä olen saanut konttoripaikan… erään viinatehtailijan konttorissa, kuuletkos. Annan hänelle hyviä neuvoja, minkä minkinlaisia. Istuskelen sitäpaitsi hänen konttorissaan. Varma työ, nouseva palkka. Ja nyt alkaa olo luonnistaa. Ja vielä parempaa: minä olen saanut ison käännöstyön. Se vie melkein koko vuoden. Se pitää koettaa suorittaa illoin." Gunvor johtui kysymään heti: "Mutta sittenhän ei jää aikaa väitöskirjasi tekoon?" Grögaard vastasi huolettomasti: "Oh, se työ saa odottaa hieman. Nythän minun on ennen kaikkea hankittava rahaa. Pianhan tulee se pienokainen, ja tiedäthän, sellainen maksaa. Ja sinun itsesi täytyy elää mukavasti tänä aikana. Niin sinun täytyy Gunvor. Hyvää ruokaa ja juomaa. Niin, etkö halua vähän jotakin maistaa? Portteria tahi puna-viiniä?"

Varma konttoripaikka ja suuren käännöstyön suunnitelmat olivat tehneet hänet kovin iloiseksi. Hän kertoi kaikellaista hupaista tuosta konttorista, jota hän ennen oli aina ihan inhonnut. Se on vanha, pimeä, hyvin likainen huoneisto. Mutta hassunkurista siellä oli. Viinatehtailija istui yhdessä huoneessa, ja hän ja prokukuristi toisessa. Entä tuo prokuristi! Kuin puhtainta Holbergia! Kun jotain erikoisen tärkeätä oli kirjoitettava, tuli isäntä heidän huoneesensa ja lausuili prokuristille, joka tuossa tuokiossa varustautui kirjoittamaan lausutun mukaan. Hän niisti nenänsä, oikaisi pönkkäkauluksiaan, ja kun hra Adrianilta pääsi ensi sana, iski prokuristi kynänsä paperiin, ja nenäkin kyntää paperia, niin lähinäköinen hän on. Ja kun ensi lause oli suoritettu, niin hän nosti päänsä ja katseli isäntään, niin vakavana, paikallansa kuin mikä eversti! Ja kun seuraava lause tuli, kumartui hän taas ja keihästi senkin paperille!… Niin, siinä vanhassa konttorissa oli tosiaan väritystä… Ja kumpikin he olivat kelpo miehiä, siltä hänestä näytti.

"Ja sitten se toinen, mistä äsken puhuin", jatkoi hän, "se laaja tieteellinen teos… se intresseeraa minua suuresti. Ja siitä voi olla hyötyä minulle itsellenikin. Merkitseehän aina sekin jotakin, kun nimi on moisen loistavan teoksen kannessa. Niin, nyt minä jo uskon, että olo alkaa luonnistaa… Viimeinkin, Gunvor! Nyt voin sinulle sen sanoa: minulla on ollut hyvin vaikeata näinä viime aikoina… kun olen tallustanut Herodeksen ja Pilatuksen väliä… Mutta nyt minä olen iloinen, ja sinäkin olet ihan iloinen, Gunvor? Eikö me olla mielestäsi toisillemme hyviä?"

Gunvor vastasi hiljaa: