"Sinä olet kiltimpi minulle!"
"Oh, mitä joutavia!" nauroi Grögaard, "sinä olet yhtä kiltti minulle, ja kiltimpi, jos niikseen tulee. Kuules, mikä on minusta surkeata, Gunvor? Se, että rakkauden osa on täällä maailmassa niin tukala. Ihmiset eivät tahdo olla siitä tietääkseenkään. Joko se loikoo polstereilla ja pieluksilla ja velttoudessa ja mukavuudessa, taikka se ajetaan yöhön ja korpeen, ja kaikki suursuiset koirat usutetaan sen kintereille, ja se kuolee verisenä ja raadeltuna. Minä iloitsen tänä iltana, tiedätkös miksi? Siksi että minä pidän puoleni, pidän, huomaan minä! Meidän rakkautemme ei saa riutua, ja minä ajan kyllä hurtat kintereiltä. Oi, Gunvor! Minä rakastan sinua aina! Suutasi, joka on niin totinen ja joka on niin kuuma! Saattavatko huulet polttaa niinkuin sinun!"
Eräänä päivänä tuli Gunvorille kovat synnytystuskat, iltapuolla hän synnytti pojan. Synnytys meni kuten pitikin. Sitten hän makasi uupuneena ja leväten.
Hän oli vuoteessa pari viikkoa. Grögaard kiiruhti joka päivä hengästyksissään konttorista ja istui hänen luonansa. Hän oli niin ihastunut Gunvoriin ja poikaansa. Hän saattoi katsella tuota pikku tenavaa kaiken aikansa, minkä hän oli vapaana, vaikka kuinka kauan. Hän autteli myöskin Gunvoria öisin, hyssytellen pienokaista. Se oli hänelle helppoa, sillä hän valvoi viereisessä huoneessa yötyössä ja kuuli, jos mitä sattui. Monena yönä, jolloin poika oli levoton, hän istui se sylissä ja hyräili ja hyssytteli sitä.
Gunvor pääsi jälleen jalkeille ja oli jo aika reipas, kun Grögaard eräänä päivänä tunsi olevansa kipeä. Hän oli vilustunut ja hänellä oli kuumetta. Hän aikoi mennä seuraavana aamuna konttoriin, mutta jalat eivät kantaneet. Päivällä alkoi vielä kova päänkivistys.
Hän oli vuoteenomana koko viikon, ja kun hän siitä pääsi, oli hän hyvin heikko. Hän ryki yhä, vaikka entistä vähemmän. Kului joku päivä, ja hän oli melkoisen terve, ja käänteli innokkaasti teostansa, ja hän iloitsi pojasta, joka kasvoi, ja hän punnitsi pojan ja kirjoitti painon muistiin ja vertaili entisiä ja teki laskelmia…
Mutta sitten hän alkoi taas raihnastella. Tuontuostakin hän kärsi kovia pistoksia, ja joskus ahdisti ankara yskänpuuska. "Minulla mahtaa olla liian kylmä siellä vanhassa, mädänneessä konttorissa", sanoi hän harmistuneena. "Lattia on niin kylmä, että torakatkin köntistyvät… Ja seinistä hohkaa aina sellainen häijy, kostea kylmä…"
"Sinun pitää mennä lääkäriin", sanoi Gunvor monta kertaa.
Mutta Grögaard ei tahtonut. Hän ei sietänyt Gunvorin sitä sanovankaan. "Se on kai vaan, mitä lie, sitkeää vilustumista", sanoi hän, "kyllä se menee aikanaan."
Mutta se ei mennyt. Hän oli usein hyvin heikko konttoriin lähtiessään, ja silloin, kun hän työskenteli toisessa huoneessa, näki Gunvor, että hän usein tapasi kuvettansa kuten siinä olisi ollut kipua.