Gunvor arveli lopulta käsittävänsä, että Grögaard suorastaan pelkäsi mennä lääkäriin. Eräänä iltana, kun Gunvor oikein hartaasti pyysi häntä menemään, tuli hänen silmiinsä aivan epätoivon ilme. "Ei, ei", kuiskasi hän, "mitä se auttaisi? Lääkäri sanoisi, etten minä enää saa olla siellä konttorissa enkä työskennelläkään niin paljoa illoin, mutta niin on nyt asia, että minun täytyy. Ja hän ehkä neuvoisi minua matkustamaan jonnekin ja parantamaan itseäni sanatoriossa… Ei, anna minun nyt olla itsepintainen. Niin ehkä saan säästetyksi rahaa, ja sitten matkustetaan kesäksi yhdessä johonkin sanatorioon… tai ainakin johonkin maataloon…"

Mutta eräänä aamuna hän ei jaksanut nousta vuoteesta. Noudettiin lääkäri. Hän vaikeni ja oli vakava Grögaardia tutkiessaan. Ja Grögaard katsoi niin merkillisesti lääkäriin. Ikäänkuin teuras, aavistaen, että joutuu uhriksi. Hän ei kysellyt lääkäriltä tarkempaa. Ja lääkäri sanoi ainoastaan: "Oletteko jo kauan rykinyt?" Grögaard vastasi: "En nykyään, mutta vuosia sitten… silloin kärsin hengenahdistusta, ja oli pistoksiakin… Mutta, kuten sanottu: ei ole ollut mitään vaivaa siitä lähtien… Ja minä olen kaikin tavoin koettanut voimistua, oikonut käsiäni, hengittänyt syvään, kävellyt… joten nyt en luulisi olevani huonompi kuin muutkaan." Lääkäri vastasi: "Hm, se kylmä konttori ei ole ollut terveydeksi." Grögaard vastasi ainoastaan: "Niin, mitäpä muuta voi? Minä olin virassa siellä." "Ei, ei", vastasi lääkäri. "Saadaanhan nyt nähdä", lisäsi hän. "Olette nyt kyllä huononlainen, mutta ette saa antaa luontonne lannistua." "Minä olen odottanut lämpimiä ilmoja", virkkoi Grögaard. "Sillä siitä paranin viime kerralla." "Toivokaamme, että parantuu nytkin", vastasi lääkäri. Hän kirjoitti pari kolme reseptiä, antoi ohjeita ja hyvästeli. Gunvor saattoi häntä portaille. "Miten hän voi?" kysyi Gunvor. Lääkäri kääntyi hänen puoleensa: "Haluatteko tietää toden?" kysyi hän. "Haluan", vastasi Gunvor varmasti. "Hänellä on pitkälle kehittynyt keuhko-tuberkuloosi." Gunvor sammalsi: "Onko se jo vaarallista?" "On", vastasi lääkäri hiljaa. "Ettekö luule hänen paranevan, herra tohtori?" "Ei voi sanoa", vastasi lääkäri hiljaa. "Hyvästi… Minä käyn pian uudestaan."

Gunvor jäi pitkäksi aikaa siihen seisomaan. Hän ei oikein ollut tajuissaan…

XIII.

Päiviä meni, mutta Grögaardin tauti ei helpoittanut. Eräänä yönä tuli kuume, ja hän houraili. Aamulla hän oli selvä, mutta hyvin hiljainen. Kun Gunvor istui hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän: "Minä ajattelen tässä loikoessani. Kun minä heräsin tänään, en jaksanut käsittää mitään… en edes, missä olin. Ja minun on ollut niin kummallista kaiken aikaa siitä alkaen… Nyt pitää sinun saada tietää, etten minä enää usko paranevani. Ei, minä tunnen sen itsessäni… ja minä huomasin sen tohtorista viime kerralla. Minä pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi; sinä tiedät, että lääkärit tunnustavat harvoin rintatautisille… no, mutta hän läheni melkein tunnustusta… Niin, että senhän minä aioin sanoa. Kun minä nyt kuolen, niin käy sinun ja pojan asema kutakuinkin vaikeaksi. Sinulla ei ole enää minua tukenani… Minä luulen, että meidän täytyy mennä naimisiin, Gunvor… Sinun ja pojan tähden täytyy meidän se tehdä. Ja siis täytyy pyytää paria ystävää… todistajiksi, ja mihin tarvitaan. Pidä muuten huolta, ettei pappi ryhdy liikoihin muodollisuuksiin ja loruihin… Sano sille, että minä olen hyvin sairas."

Sitten hän ajatteli vähän aikaa.

"Näytä häntä minulle", pyysi hän hiljaa. "Näytä poikaa minulle."

Ja Gunvor toi lapsen. Pienokainen avasi suutaan, ja katseli eteensä kirkkain silmin, ja ojensi pieniä käsiään isää kohti ja nauroi hupaisesti. "Katsoppas vaan", kuiskasi Grögaard hiljaa hurmautuneena, "se jo ihan nauraa! Sepäs on aikaista, Gunvor. Anna minun taputella sitä… Mutta elä tuo sitä liian lähelle, etten huou sitä kohti. Se ei ole hyvä."

Rintatautisen valkeilla käsillä hän kosketti hiukan pienokaisen tukkaa, ja oikoi villaista mekkoa. Ja hän pudisti päätänsä kuin ihaillen ihmeellistä näkyä: "Ikuinen elämä, siinä!… Ikuinen elämä!"… Ja sitten hiukan huolestuneena: "Mutta vienetpä pois sen nyt. Ehkä se vilustuu."

* * * * *