NELJÄS KIRJA
I.
Gunvorille alkoi uusi työn-urakka. Hän sai paikan eräässä suuressa kansakoulussa kaupungin syrjä-osassa. Koko armeija poikia, joita hänen piti opettaa. Janna oli taas ryhtynyt toimeen kuten usein ennenkin. Hän oli valmistanut Gunvorille tietä, ja hän tasoitti tien hiljalleen ja varmasti. Hiljalleen, sopiiko se tuosta Jannasta? Niin, tuo hävytön suu oli viime aikoina tullut hieman vähäsanaiseksi. Kyllä hän lausui sanansa, kun niikseen tuli, mutta silloin rauhallisen kekseliäästi, eikä koskaan enää huimasti letkahutellen.
Tässä samassa voitaisiin mainita, mitä Gunvor nyt tiesi: Janna oli rakastanut Grögaardia. Mutta hiljaa niinkuin toivoton rakastaa. Kukaan ei ollut saanut siitä tietää. Hänen kasvoistansa ei sitä hevin voinut päättää. Hän oli osannut salata itsensä ja harhauttaa muita, niin että itse Grögaardkin viime kerralla, jolloin hän näki Jannan, luuli hänen riutuvan liiallisen ponnistuksen vuoksi. Sattui vasta Grögaardin kuoleman jälkeen, kun Gunvor tapasi Jannan, etteivät Jannan silmät enää jaksaneet — ja Gunvor joutui ymmälle, ja ymmärsi yhtäkkiä kaikki.
— Kun Gunvor tällä kertaa alkoi opetustoimensa, ei hän enää tavannut sanoja, elävää, sytyttävää sanaa, kuten ennen. Hän oli kai liian kauan ollut työstään erillä. Vai olivatko viimeaikaiset tapahtumat syrjäyttäneet hänet elämästä?
Mutta hiljainen ilo heräsi hänessä sentähden, että hän nyt jälleen läheni elämää. Ja hän löysi vähitellen jälleen sanan. Hän tuijotti lujemmin lastensa silmiin. Ja ne pitivät hänestä niin tuottavasti jälleen.
Se ei vahingoittanut hänen luokkansa poikia, että hän oli äiti ja hänellä oli oma poika. Rakkaus Johannesta tahi Jania kohtaan, kuten häntä kotikielellä kutsuttiin, oli vahva ja raikas hänessä. Ja tuo rakkaus sai hänet unohtamaan monta näiden muiden lasten vikaa. Katsoipa vain joku häntä katseella, joka hieman muistutti hänen omasta pojastansa, niin hän oli suorastaan voitettu.
Mutta se: vaalia omaa poikaansa ja olla hyvä näille muille, jotka hänelle oli uskottu kasvatettaviksi, — se oli hänen elämänsä tarkoitus. Itseään ei hän enää paljoa ajatellut. Ei edes huomannut, että hän alkoi jo vanheta. Kevätauringon, joka on niin terävä, piti hänelle se opettaa.
Kevätauringon piti, kuten sanottu, se tehdä. Sillä talvella hän varustautui kouluun ennenkuin päivä valkeni. Ja kun hän pääsi kouluun ja tuli valoisa, niin hän näki kaiken muun, paitsi itseään. Hän tuskin tiesi, miltä hän näytti.
Mutta kerran kun oli kuukauslupa — se oli hohtavan kaunis kevätpäivä — istui hän peilin edessä äitinsä huoneessa. Hän oli juuri pessyt tukkansa ja järjesti ja kampaili sitä.