Silloin johtui hän yhtäkkiä tuijottamaan tukkaansa, ja hän ajatteli itsekseen: "Oliko saippua liian rasvaista? Vai onko siinä hilsettä?" Hänen tukkansa oli nyt kun hän levitteli sitä kirkkaassa valossa, himmeämpi hohteelta kun ennen. Kiiltävä kultaväri oli ikäänkuin haalistunut… Yhtäkkiä hän näki, että hänen tukkansa oli harmaantunut. Kuten vaalea tukka harmenee. Ei aivan harmaaksi, vaan himmeäksi, haalistuneeksi, harmahtavaksi.
Hän ei sitä surrut. Hetkisen hän hymyili. Nyt se oli tehty. Pian hän tulee ihan vanhaksi muijaksi… Mutta hetkisen päästä meni Jan huoneen läpi. Hänellä oli kuukauslupa tänään, ja hän oli lähdössä etäälle leikkimään indiaania ja valkonaamaa. Hän oli koetellut hetkisen paperileijaa. Mutta ei tuullut tarpeeksi. "Hyvästi äiti!"
Ja hän lähti matkaansa, vilkkautta hohtaen ja loputtoman innoissaan.
II.
Jannan mielestä oli Gunvorilla ollut monta vuotta se vika että hän hemmoitteli Jania. Mutta Gunvor ei ottanut uskoakseen. Hän sanoi: "Tuo ainainen ankaruus on huono ja helppo kasvatustapa. Minä en usko, että hyvyys on vahingoksi. Lapsen ei pitäisi tarvita koskaan itkeä."
Pian ilmeni, että Gunvorin kasvatustapa oli ajanpitkään hyvin hyvä. Jan oli aikansa hyvin hemmoiteltu ja vallaton, ja rajattoman ihastunut äitiinsä. Sitten hän tuli "suureksi", kuusitoista vuotiaaksi, eikä suvainnut enää, että äiti oli liian hempeä häntä kohtaan. Niin tavattoman arvokkaaksi hän tuli. Jos äiti pani käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä — hm, siitä hän ei oikein pitänyt.
"Katsos niin", sanoi Gunvor Janna tädille surullisella äänellä. "Ei tarvitse tahallansa koettaa tehdä heitä kylmiksi itseään kohtaan. He menevät, kun eivät enää meitä tarvitse."
Mutta jos hän luuli, ettei Jan enää hänestä välittänyt, niin hän erehtyi suuresti. Hänessä oli äidille kylmä vain se suuri poika, joka ei enää tahtonut olla pieni. Itse Jan piti kaikessa elämässään niin paljon hänestä kuin poika voi äidistään pitää.
Ja vähitellen äiti oppi käsittämään, miten asianlaita oli. Ja hiljaa huokaisten hän muisteli pikku poikansa pehmeitä käsivarsia ja siunattua suuta; ja hän koetti uljaasti kestää sen, ettei pientä, hemmoiteltua poikaa enää ollutkaan. Siihenhän hänen täytyi tottua. Eihän Jan voinut aina olla pieni ja "mammanpoika". Siitä äiti olisi pitänyt kaikkein vähimmin.
Mutta siksipä hän, kun Jan kulki rauhallisesti ja vakavana hänen huoneensa läpi, kyselikin häneltä hänen mielipidettänsä jos jostakin. Vaikkapa vain pysyiköhän ilma ennallaan, tahi oliko Jan nähnyt uutta rautatien rataa, tahi saattoipa joutua keskusteltavaksi, mitä Jan arveli niin tärkeistä päivän tapahtumista kuin sota ja politiikka.