"Miksi sinä et yhtään käy kotimaassa?" kysyi Gunvor.
Tora kääntyi hänen puoleensa. "Niin, minä sitä itsekin kummastelen, etten yhtään käy kotimaassa. Mutta on hyvä, etten käy. Minä varmasti rikkoutuisin ja haavoittuisin, jos näkisin jälleen ne seudut. Ja miksipä kävisin? Nyt olen perustanut elämäni tänne — ja tänne se saa jäädä."
"Mutta sinä olet siis onnellinen tässä elämässäsi, Tora?"
"Onnellinen… kyllä, hyvin monella tavalla… minä olen saanut purkaa… usein olen ollut niin täynnä elämää, että olen voihkinut… Mutta minun on niin merkillistä, Gunvor; kuitenkin on minussa jotakin, joka ei saanut sitä, mitä sen piti… siksi minä palan, ajattelen. Minä palan, elävältä tuhkaksi. Minä en voi rauhoittua koskaan. Ja kun aina vain askaroi taiteessa, sekin merkitsee jotakin… tuollainen tiivistetyissä tunteissa eläminen ainaisesti. Siitä johtuu, että tulee yhä ja yhä aremmaksi. Ainoa, jota maailmassa ei saanut, kasvaa kaikki-kaikeksi. Se, jonka sai, katoo tyhjäksi. Tiedätkös, minä voin vielä itkeä niinkuin silloin, kun kävit meillä luonani? Harvoin, mutta sattuu sitäkin…"
"Michael? muistatko nyt häntä?"
"Minä muistan hänet sellaisena, jona hän silloin seisoi edessäni.
Minä muistan hänet juuri niin ritarillisena ja kauniina kuin uneksin."
"Etkö sitten voi unohtaa sitä unta?"
Tora Pharo nojautui selin ja katsoi loitos eteensä.
"Se uni oli koko elämäni, jota olin koonnut ja säästänyt. Minä uneksin niin tulisesti ja rohkeasti: hää-yön, jolloin hän tulisi luokseni. Pitkän matkan… seisten höyrylaivan kannella Michaelin kanssa katsellen ihanaa merta."
"Mutta luuletko, että se uni olisi niin loistavasti toteutunut? Eikö se ole nytkään toteutunut, kun se on tehnyt sinusta sellaisen suuren taiteilijan kuin olet?"