"Vai olit sinä täällä jo niin kauan, Gunvor? Sinä kyllä olet hoidellut minua. Minä olen niin väsynyt… väsynyt."
"No nuku nyt, äiti."
Ja Gunvor piteli hänen kättään kädessään, ja yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä ruveta laulamaan sitä vanhaa kehtolaulua… hän lauloi sitä hiljaisella äänellä, kuten äiti pienoiselleen. Ja nyt hän tunsi, että äidin käsi kylmeni kylmenemistään. Ja hän kyllä ymmärsi, mikä läheni, mutta hän lauloi laulun vielä uudestaan. Ja rouva Kjeld avasi silmänsä, ja hymy pilkahti — kuin kiitokseksi. Ja hänen silmänsä sulkeutuivat jälleen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Yhtäkkiä avasi hän silmänsä vielä kerta ja tuijotti kauan Gunvoriin; hän koetti varmaankin puhua, sillä huulet liikkuivat. Sitten painuivat silmät jälleen umpeen, suupielet valkenivat, ja huulten kuiske haipui kuin kalvas varjo. Hymy pilkahti jälleen, mutta hälveni samassa. Kelmeys levisi koko kasvoille…
Se ei ollut kuolemaa; mutta se oli suuri päivä, joka laskihe.
VII.
Vähän aikaa oli Gunvor ollut kotona, kun tuli hermostuneeksi ja huonovointiseksi. Hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi ja tuskalliseksi, ja itki tuontuostakin. Hän meni lääkäriin, joka lohdutti häntä: moinen ei läheskään aina merkitse mitään. Se voi olla hetkellistä heikkoutta. Ehkä on äidin kuolemakin vaikuttanut. Gunvor olkoon rauhassa ja huoletonna.
Lääkärin viisas hymy rauhoitti häntä. Ja pian hän huomasi, että lääkäri oli oikeassa. Hänen rauhallisuutensa palasi, ja hän antautui täysin työhönsä.
Nyt hänellä oli monta luokkaa, sekä pieniä että suuria. Isot pojat olivat neljä-, viisitoista-vuotiaita. Jotakuta harvaa heistä oli vaikea pitää aisoissa. "No, Ole Martin, minkätähden sinä syljet lattialle. Minä olen sanonut, että sitä ei saa tehdä, sillä se on inhottavaa ja siivotonta, Ole Martin." Ole Martin julkeasti ja reilusti: "Mälli on hapan, neiti." (Neideksi sanotaan opettajatarta, olipa hän vaimo tai leski). "Mutta senpä tiedät, ettet saa pureksia mälliä luokalla." "Oh, muistakaahan neiti, keväällä minä menen merille matruusiksi." "Oh, matruusiksi sinä et niin heti pääse, Ole Martin. Mutta kyllä aikanasi. Sitten ehkä saat totella vielä pahempia kuin minä." Tuokion päästä Ole Martin: "Nyt se mälli on poissa suusta, neiti."
Lörpöttelyä? Oliko tämä lörpöttelyä? Mutta joskus hän tunsi, että pitää vähän lörpötellä. Että luottamus kasvaa. Ja että voi sanoa asioita, joita muuten ei voi.
Ja nuo pienet… aherra heidänkin apunaan. Aherra aherra, aherra.