Mutta hauskaa oli sittenkin, kun monen vuoden päästä tuli kouluun pitkä, vankka mies, parrakas ja harteekas, ja kysyi, tunsiko neiti enää häntä? Hän oli halunnut tulla käymään ja katsomaan häntä ja kiittämään siitä ajasta, jolloin hän oli niin hyvä ja opetti häntä. Ja etenkin muisti hän neidin, kun neiti puhui niin hyvässä tarkoituksessa. Sillä sitä pakinaa uskoi, ja sitä hän oli monesti ajatellut.
Tai silloin, kun Gunvor sai ison laatikollisen granaatti-omenia — Espanjasta, vai mistä lienevät tulleet. Se kuriton Lauri oli lähettänyt ne hänelle, ja samalla innostuneen kirjeen. Niin, olipa se innostunutta: sydämmellinen tervehdys Lauri Antonissenilta, seisoi siinä. Ja laatikon pohjalla oli vielä muistikirja, jossa oli näkinkuorilla koristetut kannet.
* * * * *
Hän kävi poikainsa ja tyttöjensä kotona, ja näki monet ilot ja surut, jotka siellä vallitsi. Hän sai joskus kuulla sellaisia seikkoja, että hän unhotti itse pojan tai ajatteli: "Hän kyllä suoriutuu… vahva, iso poika… mutta tämä on vaikeaa, tämähän on mahdotonta."
Noissa kortteleissa oli suuria, harmaita kasarmeja ja niissä nuo lukemattomat yhden- tai kahdenhuoneen komeudet. Kun kaikki oli mennyt, kun vaivaishoito uhkasi, kun nälkä vaivasi ja repaleet irvisti, silloin oli siellä huonoa kyllä. Mutta melkein vielä pahempi ennenkuin vaivaishoitoon turvauduttiin. Kun työtön mies odotti työtä, kun äiti katseli ilmaan, kun täyskasvuinen tyttö tuli kotiin hienompana kuin piti, ja toi rahaa. Ja äiti ja isä ottivat rahat… nuristen ehkä… mutta söivät ne, joivat ne, kunnes isä antoi tytölle selkään, koska hänestä oli tullut sellainen, että häpesi olla hänen isänsä.
Sellaisessa kodissa kun oli käynyt, oli ihanaa käydä niiden luona, joiden oli parempi. Niissä hyvissä kodeissa istui mies aina päivän työstä päästyään kotona. Ja hänen oli hyvä niin kauan kuin voimat riittivät ja terveys kesti eikä mitään onnettomuutta sattunut. Silloin hän eli hiljaisuudessaan ja lepäili erillään koneiden öljystä, hehkuvista uuneista ja paukkeesta ja ryskeestä. Hän valvoi, että perhe pysyi koossa, hän ei suvainnut lellottelua, ylellisyyttä. Hän aavisti hämärällä vaistolla, että se oli hänen itsensä ja hänen kotinsa tuho.
Tuossa oli vaimo. Hän puuhasi, puursi ja jaksoi. Hän oli huolellinen.
Eräässä tuollaisessa pienessä, uutterassa kodissa tapasi Gunvor vanhan kutoja-mummon. Hän kutoi rättimattoja. Hän istui aina vain pirtaa kalskutellen. Hän oli melkein sokea. Tuskin näki, mitä ympärillä tehtiin. Mutta jyskytti pirtaa jyskyttämistään. Gunvor tuli aamulla — hän kutoi. Gunvor tuli toisen kerran keskipäivällä — mummo kutoi. Hän tuli illalla — mummo istui kangastuolissa. Hän oli köyry kuin ruostunut koukku. Hän tiirotteli kankaasensa melkein silmät ummessa. Hän oli itse iankaikkinen, sokea uutteruus.
VIII.
Nyt tuli Gunvor Kjeldille monta vuotta, joina ei paljoa tapahtunut. Sellaista sattuu ihmisen elämässä. Jotkut vuodet saattavat olla kuin muistokiviä monin suru- tai ilo-kirjoituksin: silloin tapahtui se, ja silloin tuli se! Mutta sitten voi tulla vuorostansa vuosia, joina ei tapahdu mitään. Jolloin joka uusivuosi hiipii ihmiselle hiljaa, jolloin kellon viisari liukuu hiljaa kahdentoista numeron ohi uudenvuoden yönä ja jatkaa matkaansa, kunnes se kulkee seuraavana uudenvuoden yönä saman numeron yli.