Gunvor lähti useinkin hänen kanssaan sairaiden luo. Hän tahtoi nähdä hänen heikkopäisiään, puhella heidän kanssaan. Eikä hän lähtenyt näille retkille vain säälistä. Paremminkin hänessä piili erikoinen vetovoima juuri noiden puoleen, jotka oli syösty suureen surkeuteen. Hänen käyntinsä olivat monesti hyvin hyödyllisiä. Hän vaikutti moneen rauhoittavasti. Tuntui kuin hänestä olisi lähtenyt siunattu voima. Usein sairaat hänen tullessaan hymyilivät, ja valittivat, kun hän poistui.
IX.
— Tora Pharo kuollut. Gunvor istui lehti kädessään eikä jaksanut ymmärtää. Torako kuollut? Niin oli lehdessä. Tuossa juuri. Tora Pharo kuollut.
Seurasi sitten koko tarina, että nähtävästikin oli valitettava erehdys aiheuttanut hänen kuolemansa. Hän oli tavallisen, käyttämänsä unijuoman asemasta ottanut lusikallisen morfiinia. Ajateltiin onnettomuuden tapahtuneen siten, että morfiinipullo oli huolettomasti jäänyt yöpöydälle. Tora Pharo, jota usein vaivasi unettomuus, oli aikonut käyttää tuota toista, lievää unijuomaa. Kuitenkin oli hän nauttinut väärän pullon sisältöä, ja onnettomuus tuli. Muuta selitystä ei voi olettaa. Vainajan tunsivat kaikki erittäin sopusesti kehittyneeksi luonteeksi, j.n.e.
Gunvor itki, hän itki hillittömästi. Viimein tulivat hänen kyyneleensä karvaiksi ja hän vain nikoitteli. Aina oli Torassa ollut jotain häntä itseään. Nyt, kun Tora oli kuollut, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja vanhaksi. Hän halusi kuolla Toran kanssa.
Hän muisti sen kirjeen, jonka hän oli saanut. Se oli viimeinen, aivan viimeinen kirje, mitä Tora hänelle lähetti. Niin, se oli jäähyväiset, se oli jäähyväiset.
Gunvor ei ollut silloin uskonut sen vakavuutta. Hänhän muisti, että Tora oli joskus niin herkkä. Hän ei uskonut, että Tora tosiaan uskaltaisi.
Hän istui kauan liikkumatta. Sitten hän meni ja otti Toran kirjeen.
Nuo samat, notkeat kirjaimet, jollaista hän aina oli kirjoittanut.
Siinä oli m.m.:
"Matkaammeko yhdessä virralle, Gunvor, virralle, joka kätkee kaikki, johon kaikki vaipuu: nuoruus ja vanhuus ja rakkaus ja loukkaukset ja kaipuu ja unelmat ja ponnistus — kaikki. Ja siellä kukkii Lotos-kukka, joka tuoksuu unettavasti ja viluna kuin jää. Oi, ihana on tietää, että ikuinen aherrus loppuu viimein. Että voi nukahtaa, kun elämä sietämättömäksi käy. Minä tahdon mennä levolle, Gunvor. Niin kaikki katoo. Niin kohoaa ja viedään pois — ilmaan… ei mihinkään. Kuten hyttyset surisevat päiväpaisteessa, kuten lehdet varisee. Kukaan ei välitä siitä. Eikö sinustakin ole suloista kuolla?" — — —
Jan tuli kohta senjälkeen äidin luo, ja huolestui, kun näki hänen surunsa. Hän puhui kauan hänen kanssaan ja lohdutteli häntä mikäli voi. Gunvor vastasi: