"Minusta tuntuu, tuosta Toran tapauksesta päättäen, siltä kuin Jumala sanoisi minulle, että kaikkien, joita minä rakastan, täytyy olla onnettomia. Minä olen rakastanut muita, jotka kuolivat… isä… Grögaard. He olivat sodan henkiä. Minä surin heitä niin että kalvenin ja mykistyin. Mutta Toraa minä itken! Hän oli valoisinta, mitä tiesin, ihaninta. Hän oli elämäni pehmoinen ja hieno puoli, värikäs, säveleekäs puoli, kaikkea sitä, jota ihminen uneksii. Hänen olisi pitänyt elää. Hänen ei olisi pitänyt näyttää minulle tuskansa ja kuolla."
Jan oli hänen seurassaan sen päivää, ja Gunvor rauhoittui hieman viimein.
Mutta jonkun päivän päästä hän valitti saavansa huonosti nukutuksi. Kerran hän sanoi aivan vakavasti: "Sinä et usko, Jan; mutta viime yönä oli Tora luonani, minä olen onneton hänen tähtensä."
Nyt tuli Jan vakavaksi: "Kuules, äiti", hän sanoi, "sinä olet aina ollut reipas ja terve. En ymmärrä, että sinä nyt heittäydyt. Sinua taitaa vaivata joku, äiti. Ehkä olet liiaksi rasittunut. Lähdetäänpä vähän liikkeelle. Sinä saat kyllä koulusta lomaa siksi aikaa… Sinähän et ole terve… Niin, se koulu, äiti! Kysynpä, eiköhän se ole liiaksi rasittavaa? Sinunhan on tiedettävä, ettet ole enää nuori. No — lähdetään matkalle ja virkistytään vähän."
Oli toukokuun loppu, ja rannikko-hotellit oli juuri järjestetty kesä-vieraille. He löysivät soman, kauniin paikan meren partaalla; siellä he asuivat viikon, ja se oli terveellistä. Gunvor tuli siellä rauhallisemmaksi. Jan olikin hänen lähistöllään kaiket päivät ja hoiteli häntä erittäin hyvin.
Torasta ei Gunvor enää puhunut. Jan arveli kuitenkin, että äiti ajatteli Toraa aina kun hän istui hiljaa ja puhumatta. Silloin koetti Jan herättää keskustelua, joka viehätti äitiä.
Raitis ilma ja noiden kahdeksan päivän joutilaisuus vahvistivat Gunvoria. "Kuules, äiti, mitä mieltä minä olen, äiti? Sinun pitäisi ottaa ero virasta, kuten jo ennen olen sanonut. Onhan minulla nyt tarpeeksi meidän kummankin elääksemme."
"Niin… ei kai siihen pitkältä enää lienekään, kun minun täytyy lakata", vastasi Gunvor hieman surumielisesti. "Mutta vielä minä uskon sen luistavan. Kyllä minä sitten lopetan, kun huomaan, että täytyy."
X.
Seuraavana vuonna hän otti eron virasta. Hän sanoi itse, että se oli hänen velvollisuutensa; sillä hän ei ollut kyllin voimissaan enää. Tuo koulutoimi vaati jännitystä, ja siihen hän ei enää pystynyt niinkuin ennen. Ja hiljaista hölkkää hän ei tahtonut ajaa. Siellähän oli niin paljon nuoria, terveitä voimia, jotka halusivat ponnistella, eikä ollut oikein se, että riisti paikan heiltä.