XI.
Eräänä talvena tuli hänelle se suru, että Janna kuoli. Janna, taipumaton ja peloton, meni ja asettui levolle, kun ei enää jaksanut.
Jannan kuoleman jälkeen ei hän seurustellut kenenkään kanssa. Hän oli paljon kotona. Hän ei ollut luja jaloiltansa enää, ja hänen näkönsä oli hyvin heikonnut. Kun hän kulki ulkona, sai hän kovin varoa, ettei häntä sysitty tai ajettu päälle.
Joskus tuli hänelle kuitenkin halu nähdä ihmisiä. Hänhän oli elänyt ja työskennellyt heidän parissaan. Mutta koska häntä lapsena olivat johtaneet miehen kädet, joka oli lähestynyt kodittomia ja rauhattomia, niin valitsi hän nyt ajan, jolloin yö levittää pimeytensä ja päivänmelu vaikenee. Työn häiriötä siinä ei ollut, päivän huomioon-ottaminen oli kadonnut. Surut tuijottivat ihmisten silmistä. Monet kulkivat yksin. Usea tahtoi piillä huomaamattomissa, ja tuntea olevansa turvassa, pimeydessä. Ja siellä liikkui eräs elämästä kuollut. Päivän välinpitämättömien joukosta hän huomasi nuo ikuisuutta tunnustelevat sielut.
Monasti Jan näki tullessaan hänen luonaan henkilöjä, joita hän ei tuntenut. Ne olivat väkeä, joita hän oli tavannut kulullaan, tahi jotka hän oli nähnyt istumassa tai nukkumassa puiston penkillä. Kerran oli siellä köyhä akka, jonka hän oli löytänyt kadulta, toisen kerran lapsi, joka itki nälkäänsä. Jan sanoi: "Rakas äiti. Ei köyhät ja suruttomat siitä vähene. Mitä auttaa sinun puuhasi."
Äiti vastasi: "Voi se auttaa. Minä näen heistä, että se auttaa heitä. Ja saattaa se auttaa minuakin. Kun ihmiset oppivat ymmärtämään, että me elämme yhdessä tuottaaksemme toisillemme iloa, niin kuuluu maailmassa suuri riemunhuuto."
Hän katseli usein isän papereja. Hän selaili niitä.
"Helvetti!" luki niissä eräässä paikassa. "Miksei sitä olisi? Kaikesta näkee, että me olemme määrätyt tuskaan, että me olemme langenneet vaivaan. Meidän ilomme: useimmiten utu-kuvia; meidän pyyteemme perustuvat valheelle. Meidän nautintomme luo tuska. Tuskat ovat loppumattomat, pohjattomat. Ja niitä on kaikkialla. Syntyessämme, kuollessamme. Kaikki viittaa kärsimykseen, helvettiin!
"Mutta eräs viittaa toisaanne. Se viittaa rauhaan ja sopu-sointuun. Se viittaa taivaasen: meidän kaipuumme joka on iäinen, meidän kiihkomme joka ei koskaan katoa. Sitä ei voi olla olemassa, ellei joku herättäisi sitä. Paju käyristyy lähteen puoleen, magneetti kääntyy pohjoiseen. Ihmisten kaipuu viittaa kirkastukseen."
Toinen lehti oli siihen liitetty, ehkä kirjoitettu samana päivänä.