Mut siksi usein korkeen uskon saan, ett' ykskään rukous, kaipuu ei voi kuolla, mi sielun-haavoistamme purkautuu. Kas: jos on rukous, mi tääll' ei täyty, siit' ikuisuuden kyyhkyt valkeet syntyy, jotk' ylenevät, lentäin pimeydestä hakien rauhan vihreit' öljypuita.
Niin, joka rukous, uni, vaivan-pyyde, niist' ikuisuuden kyyhkysiä syntyy. Jokainen hetki, kärsimämme maassa, yön helmaan liitää, ja ne suurin parvin kotihin suuntau, jonne mekin mennään, kun ruumis kuolee, silmä ummistuu.
Ah, pian myöskin minä nähdä saan ne kyyhkyt sieluni, mit lentoon läks. Ne suurin parvin mua vastaan joutuu, ja öljypuitten suhinan saan kuulla.
Eräänä uudenvuoden aattona Gunvor sairastui, ja kohta sen jälkeen hän kuoli. Hän ei kärsinyt paljoa taudissaan; sillä unta hän sai melkein aina. Se suorastaan muodosti vartioston hänen ympärilleen. Silloinkin, kun hän oli valveilla, pysyi se hänen luonansa, mutta hieman loitompana. Se mumisi yksitoikkoista suhinaansa hänen korviinsa, ja se kuumensi hänen poskiansa, niin että ne usein punoittivat kuin nuoren tytön.
Viime päivinä hälveni elämän vaihtelu ja levottomuus kokonaan hänestä. Mutta eräänä aamuna hän oli kuitenkin kyllin tajuissaan lausuakseen, että hän oli hyvin onnellinen. Ja hän sanoi Janille, joka istui hänen vuoteensa vieressä:
"Isän… Grögaardin, minä näin… ja viime yönä tuli Tora, ja hän näytti iloiselta. 'Nyt minä kuolin viimeinkin', sanoi hän, 'minä olen ennen ollut luonasi, Gunvor, ja pyytänyt sinua auttamaan minua… Minun oli vaikea olla… Minä en ollut kuollut… Elämä elettävä… ei voi itse sitä lyhentää… en ollut kuollut… täytyi elää elettäväni… mutta minun täytyi kantaa kaksinkertaista taakkaa… Mutta nyt minä olen kuollut, Gunvor, nyt olen minä kuollut!'"
Ja sitten hän hymyili hurmaantuneena, kuten ollessaan nuori ja onnellinen…
"Ne tulevat kaikki… Isä, Grögaard, Tora… kaikki ne, joiden sydämet sykkivät… kaikki ne, jotka kuulevat ihmisten yllä suuren kohinan…"