Vähitellen lyhenivät isän ja tyttären luku-tunnit ja kävely-ajat pitenivät. Kjeld piti tuosta kävelystä tyttärensä kanssa. Ilta ehti, ja sen hillitty valo oli kuin silmä, joka levollisesti sulkeutui yön tullen. He kulkivat hiljallensa, usein aina "Rinkilään" asti, joka oli kahden vanhan puun ympärille rakennettu penkki kauniilla näköala-paikalla. Kjeld vastasi Gunvorille ja ajatteli monesti itse samalla aikaa. Melkein koko ajan puheli pikku tyttönen isälleen. Hän ihmetteli kaikkea ja tahtoi tietää syitä, ja isä vastasi. Kehkeytyvä sielu puhui valveilla olevalle ja taistelevalle. Hänen lapselliset kysymyksensä, jotka koskivat kaikkea, mitä hän näki, kuulostivat niin raikkailta ja eläviltä. Usein ne tuntuivat aivan salaperäisiltä. Ne kiilsivät kuin kastetta. Ne olivat niin tiedottomia ja puhtaita, nuo kysymykset, kuin kukkanen, joka aikaisen aamun sarastaessa aukeaa. Nuo puoli-avoimet huulet vetivät kysyessään niin keveästi henkeä…
Kjeld vastasi kaikkiin noihin kysymyksiin, samalla itse ajatellen. Se lapsellinen pakina ei häntä häirinnyt. Se muistutti luontoa hänestä. Se sulausi hänen hartauteensa.
"Minä tiedän vähän sinun olennostasi, Jumala", ajatteli hän. "Pikku Gunvorin mielestä minä olen viisas ja suuri. Hän tahtoo ylentäytyä minun puoleeni… Ja minä tahdon ylentäytyä sinun puoleesi ja tavoittaa sinua… — Nyt on olentoni niin tyyni, minä ymmärrän niin paljon. Kun minä pidän Gunvorin hentoa kättä kädessäni, niin tunnen rajatonta hellyyttä! Kaikki maan päällä on vaivattua, kaikki taistelee, kaikki rukoilee. Raateleva villipetokin anelee sinulta ruokaa poikasilleen. Tahi lilja, joka ylenee syvyydestä ja mudasta aurinkoa kohti. Oi sinua, maailman suurta rukousta! Kaiken elollisen hurjasta auringon- ja elämänpyyteestä aina raskautetun sielun kirkastuksenkaipuusen saakka."
* * * * *
Kun he pääsivät "Rinkilään", eivät he suinkaan aina heti kääntyneet takaisin kotiin. Ei, monesti he istuivat siellä melkoisen kauan. Gunvor istui silloin tavallisesti rauhallisesti isänsä rinnalla ja katseli maisemaa. Sieltä tuli joskus saaren takaa laiva lyhdyt loistaen, tai kaukana ulapalla sytytettiin majakka, ja siellä se sitten vilkutteli… sellaiset nähtävät ansaitsivat kyllä kyselemistä…
Mutta yhtä useinkaan ei Gunvor pysynyt rauhassa penkillä. Hän juoksenteli siinä lähistöllä töyryn alla, jossa oli ennen ollut suomaata. Jos ei ilta ollut kovin pimeä, oli siellä paljon hänellä näkemistä. Siellä oli pitkiä, polttavia viholaisia, ja ohdakkeita, joissa oli punaiset kukat, ja suuria yöperhoja liitelemässä viholaisissa ja kukissa. Ja jos hän käänsi jonkun ison kiven, joita siellä oli, niin sen alla vilisi satajalkaisia ja pistiäisiä. Silloin hän huusi ja pyysi isää tulemaan katsomaan. Ja Kjeld tuli. Ja kerran hänen täytyi tulla minkä kerkisi, sillä kiven alla oli mahdottoman suuri, vaalea kastemato. Ja siitä piti hänen jutella Gunvorille… missä se asui, ja mikä se oli olentoansa.
* * * * *
Joskus oli Gunvor surullinen. Silloin kun joku hänen koulu-ystäviänsä kulki nyrjöttäen hänen ohitsensa, tahi kun hän itse oli kulkenut koulun aita-viertä ja kuullut ystävätärtensä huutavan ja nauravan ja ilakoivan välitunnilla.
Mutta yleensä hän oli iloinen. Miksipä hän ei olisi ollut? Hän oli niin nuori, ja hänen terve ruumiinsa kehittyi ja varttui. Hänen verensä oli niin voimakasta ja punaista. Se juoksi niin vilkkaasti suonissa. Ja mieli oli niin nuori. Se ei voinut olla alakuloinen. Kyyneleet, joita hän joskus itki, kuivuivat niin pian. Miksipä hän oikeastaan itki? Kas, tuossahan istui kissa kynnyksellä, ja tuollahan kasvoivat puut kuin kasvoivatkin. Ja isä ja äiti olivat hänen. Ja tänä iltana lähdetään "Rinkilään"… niin, tänä iltana lähtee äitikin mukaan.
Isä ja äiti — hän tuki heitä kirkkaalla mielellään. Hänen reippaat askeleensa, hänen raikas äänensä kaiuttelivat kotia. Kun he näkivät hänen kasvonsa, hänen olemuksensa, kun he kuulivat hänen naurunsa ja hänen sanainsa hälinän — tuntui kuin he olisivat nauttineet maan povesta kumpuavan lähteen vettä, puhdasta ja kirkasta ja valheetonta.