"Mutta on jotakin… jotakin siinä, jota tunnen. Minä tiedän, että minä en ole erehtynyt."
Hän painui jälleen kirjoihinsa. Ja ajatuksiinsa. Hiljaisina öinä, luettuaan kunnes uupui, tai kun ajatukset tulivat tukaliksi, hän avasi ikkunan ja katseli taivaan tähtiä. Hänestä tuntui siltä, että hänellä oli oikeus tähtiä katsella. Ne kiersivät siellä hiljaista kiertoaan. Nuo liekehtivät auringot, yksinäinen, rauhallinen planeetta, ehkäpä punainen Merkurius tai suuri Jupiter… Tuolla aivan alhaalla Sirius, Kointähti, jota keskiajan viisaat pelkäsivät… josta olivat kuulevinaan hämäriä, epä-inhimillisiä huutoja. Ja halki taivaan veti linnunrata miljoonia kaukaisia utujaan ja auringoitaan lukemattomine, näkymättömine planeetteineen ja kuineen… Koko säteilevä ikuisuus…
VII.
Eräänä päivänä tuli Kjeld perhehuoneesen ja näki, että Gunvor istui ikkunan ääressä silmät punaisina, niinkuin olisi itkenyt. Isä kyseli häneltä, ja sai vihdoin viimeinkin tietää, että Gunvorille olivat pahoja koulussa. "Mitä ne on sinulle tehneet, Gunvor?" Ei, Gunvor oli luvannut äidille, ettei hän kerro. Kjeld meni keittiöön, jossa rouva Kjeld askaroi… "Sinun pitää antaa Gunvorin kertoa minulle totuus, Emma", sanoi hän, "minä en tarvitse sääliä, tiedä se; mutta Gunvoria meidän täytyy suojella raakuutta vastaan." "Minä olisin kyllä puhunut sinulle siitä", vastasi rouva Kjeld. Hän meni sisään Gunvorin luo ja sanoi rauhallisesti: "Kerro nyt isälle kaikki, Gunvor".
Ja Gunvor kertoi opettajattaresta, joka oli ollut hänelle paha, kun hän ei osannut piplianhistoriaansa. "Eipä vainkaan, sinä et tietystikään luule tarvitsevasi Jumalan sanaa!" sanoi opettajatar. Silloin painoi Gunvor päänsä alas, sillä hän huomasi, että luokka kuunteli hiljaa ja kaikki katselivat häntä…
Ja välitunnilla oli kaksi tyttöä huutanut hänen takanaan: "Vapaa-ajattelijan likka!"… ja toinen heistä oli vielä Petra, jonka kanssa he olivat olleet hyviä ystäviä…
"Sinä et mene enää kouluun", sanoi Kjeld hiljaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen oli vaikea puhua. "Isä luettaa sinua tästä alkaen."
Hän nousi ja meni ulos. Rouva Kjeld näki, että hän suitsusi vihastusta. Rouva meni jäljestä: "Kjeld!" huusi hän, "elä nyt sure tätä niin kovin!" Kjeld kääntyi: "Ooh, ihmiset!" mutisi hän, "sekä suuret että pienet… nyt heidät tunnen."
Jo samana päivänä alkoi Kjeld luettaa Gunvoria. Hän ihastui ja hämmästyi huomatessaan, miten älykäs ja nopsa hän oli. Hän opetti tyttärelleen maantietoa ja historiaa. Raamatunhistoriaakin, mutta ensimäisiltä lehdiltä… Kun he olivat lukeneet, lähtivät he pienelle kävelylle tuttua tietä pitkin…
Tästälähin opetti Johannes Kjeld joka päivä Gunvoria, ja lukemisen jälkeen he aina kävelivät yhdessä… Se oli sellainen iso, reipas tyttö, tuo Gunvor, ja hän puheli koko ajan ja kyseli isältään kaiken maailman asioita. Ja isä vastasi kaikkeen, hän seurasi tarkkaavasti hänen silmiensä tähystelyä. Hän arvasi aina, mitä Gunvor tarkoitti.