Kjeld vaikeni vähäksi aikaa, mutta jatkoi sitten:
"Kuuleppas, Emma… Minulle tulee usein niin ikävä sinne kotiin, pohjolaan. Se väki tuntisi minut kyllä. Vaikken minä olekaan pappi. Hetki vain, ja he tuntisivat minut kuin ennenkin. — Minä kaipaan lepoa; siellä niiden ihmisten parissa. Ja minä kaipaan sen seudun luontoa. Merta, — kun se alkoi meuruta. Usein tuli myrsky sellaisella voimalla, että minä kauhistuin ilmain avaruutta. Oletko seissut tähti-yössä, kun myrsky raivoaa. Myrsky ei ole peloittava, kun taivas on sakeassa pilvessä, se on kauheampi taivaan ollessa tähdessä. Siinä huimaa! Sinä pelkäät tähtien syöksyvän räiskinällä maahan, ja koko maailman palavan… — Mutta katsos tätä seutua! Mikä ero! Tämä ihmiskultuuri ei ole jaksanut tehdä kuin kaupunki-pahaisen, kun jo yksinäisyyden juhla katoaa sieluista, kun jo ihmiset tulevat pieniksi ja pöyhkiksi… vaikka pitäisi, tulla suuriksi ja hiljaisiksi. — Minulla ei ole tosiaan mitään sanomista näille monille. Mutta minä luulen, että minulla on jotakin harvoille. Minä muistan sen kirkko raukan siellä pohjolassa. Monta kertaa minä näin silmä-parin tuijottavan itseeni… kauko-näköisen silmä-parin. Ja usein minä olin puhuessani kuulevinani kalpeain huulten mutinaa. — … Mutta nyt minä en enää puhu, Emma. Minä häiritsen sinun untasi. Koeta nyt levätä… koeta nyt nukkua."
VI.
Koulussa oleminen ei kuitenkaan käynyt päinsä.
Johannes Kjeld kiitti neiti Baumea luottamuksesta ja luopui tunneistansa. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi neiti Baumekin pohjaltaan ajatellut, että hän oli käsittämätön mies, mutta onneton, joten häntä piti auttaa. Kjeld oli sitäpaitsi saanut varmasti kuulla puhuttavan, että hän hävitti koulun mainetta, jolla oli hyvä, kristillinen kaiku.
Hän ajatteli jo oman koulunsa perustamisesta; mutta hänellä ei ollut varoja moiseen, ja hän tiesi, että se muidenkin vastusten tähden olisi mahdotonta…
Hän huomasi, miten arkoja ihmiset olivat. Joku kyllä myönsi hänen olevan oikeassa jossakin suhteessa; mutta sitä he toki eivät tohtineet lausua julki. Kaikki pysyttelivät varovasti kuoressaan ja varjelivat omaansa: asemaansa, kolikoitaan, arvoaan. He pelkäsivät uskaltaa mitään, jos he olivat toista mieltä kuin muut. Ja mitä oli usko ja vakaumus noille? He tunnustivat tosin sitä kirkossaan, mutta oikeastaan heillä ja uskolla, vakaumuksella ei ollut mitään yhteistä.
Hän oli joskus masennuksissa. Tuntui kuin olisivat ne voimat, jotka hänellä oli ja joita hän ei saanut käyttää, purkautuneet häneen itseensä, sisäänpäin, ja lyöneet hänen sielunsa pitkäksi aikaa raskasmieliseksi. Hän sanoi eräänä iltana:
"Minä olen kuin huuhkaja. Minä olen piillyt pimeässä ja uneksinut ihmisistä. Minä en oikeastaan tuntenut heitä. Voin palata pimeyteen ja miettiä jälleen."
Mutta vähän ajan päästä hän kuiskasi: