Ottakaa sitten vartiaisenne toinen mies; taikka etsikää vahdeiksenne nuuskivia verikoiria. Minä en ole huoletonten unen enkä rikkaitten mammonan vartia.
Mitä sinä sitten pyrit?
Minä tahdon nähdä kodittomia ja rauhattomia. Minä tahdon kuulla suurta levottomuutta, joka kätkeyy yöhön. Minä tahdon tuijottaa hiljaisten silmiin, ja minä tahdon hiipiä hyljättyjen askelissa, ja minä tahdon käydä nimetönten majoissa.
Täällä kulkevat maallisen elon raskaasti varustetut sotilaat. He puuskuttavat suurten ottelujensa väsymyksestä. Kuulkaa heidän astuntaansa!
Minä rakastan tuskaa. Kun minä kuulen sen äänen, kuuntelen minä kuin ylkä, joka kuulee rakastettunsa äänen. Tässä elon tuskassa minä astun armopöytään. Ja tämän punaisen alttarin ääressä minä syön Vapahtajan ruumista, ja juon hänen vertansa.
X.
Oli hiljainen, vieno syyskuun ilta. Kylmä, hento viima kävi ilmassa ja yhtyi vanhaan, maahan puutuneesen kesän lämpöön, joka uhkuili vielä männiköistä pohjan puolla ja aavoilta niityiltä, joilla viimeiset syysi heinät oli pantu raoille…
Gunvor oli kävelyllä isänsä kanssa. He eivät olleet vielä ehtineet "Rinkilän" puoli-matkaankaan, kun Johannes Kjeld pysähtyi ja henkäisi syvästi. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi, ja hän katseli levottomasti ympärilleen. Gunvor ei tullut huomanneeksi hänen levottomuuttaan ja kalpenemistaan. Gunvor hymyili ja veti häntä kädestä: "Tule nyt, isä!" Kjeld vastasi: "Minä luulen, että nyt on käännyttävä." Mutta Gunvor nauroi kirkasta nauruansa: "Ei, ei, isä… meidänhän on mentävä 'Rinkilään'…" Ja hän juoksi edellä ja heitteli sääriänsä niin että helmat hulmusivat. Johannes Kjeld hymyili heikosti… "Mutta Gunvor", mutisi hän, "mitenkä sinä käyttäydyt. Sinun on muistettava, että olet pian iso, varttunut tyttö." Mutta Gunvor oli: huima tänä iltana: "Rinkilän penkille! Rinkilän penkille!…"
Kjeld seisoi vielä paikallaan ja huohotti, mutta jo keveämmin. Hänen kasvonsa olivat jälleen saaneet värinsä. Hän vastasi: "No, niin, niin, lapseni, mennään sitten Rinkilään. Mutta tulekin sitten tänne ja ole siivolla."
Gunvor tuli ja otti isäänsä käsipuolesta, ja hän asteli yhtä-jalkaa isänsä kanssa ja puheli, ja hän oli pelkkää hyvää tuulta. He kävelivät pois kotoa päin. Aurinko oli nyt laskenut, ja pilkkoisen pimeä tullut… Männikössä raakkui pari varista…