Mutta monta askelta he eivät ehtineet kulkea, kun Johannes Kjeld seisattui uudestaan ja äkillisemmin kuin äsken. Hän oli taas kalvennut ja hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän painoi rintaansa.
Nyt Gunvor huomasi. Hän katsoi isäänsä. Hänen tyttös-kasvonsa tulivat vakaviksi ja peljästyneen näköisiksi.
"Mutta mikä sinulla on, isä? Etkö sinä ole terve? Sinä näytät niin sairaalta, isä?"
"Minä olen hiukan väsynyt, Gunvor kulta. Kyllä se tästä selviää.
Istahdetaan hetkiseksi tähän."
He istuivat kivelle tienpuoleen. Tyttö piti koko ajan isänsä kättä ja katsoi huolissaan häntä… "Rakas isä! Rakas isä!… ehkä sinä olet kipeä!"
"Toivon, että se selviää, Gunvor… Toivon, että se selviää… kunhan vain saan istua vähän…"
He istuivat siinä vähän aikaa. Tyttö taputteli isäänsä toisella kädellään, pidellen häntä toisella kädestä. "Mihin koskee, isä? Anna minun taputtaa siihen paikkaan, johon koskee… niin helpoittaa, isä."
He istuivat muutaman silmänräpäyksen vielä. Gunvor katseli koko ajan isäänsä. Vihdoin sanoi Johannes Kjeld:
"No niin, Gunvor… nyt täytyy minun koettaa taas yrittää. Kauniit kiitokset, kun olit niin nopsa auttamaan minua."
He lähtivät jälleen tielle. Kjeld sanoi: