"Niin, niin… nyt meidän täytyy mennä kotiin, Gunvor."
Tyttö vastasi hiljaisesti:
"Niinhän meidän täytynee." Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi: "Se on niin surullista, isä! Minä olin niin iloinen, että sinä ja minä mentäisiin Rinkilään katselemaan maisemaa… ja sinä tulit niin huonoksi."
"Oo, kyllä kai minä paranen… sitten kävellään taas Rinkilään, se on varma… Mutta nyt minä olen hyvin väsynyt, Gunvor…"
He kulkivat kotiin päin. Ei aivan niin ripeästi kuin tavallisesti. Silloin tällöin täytyi Kjeldin pysähtyä levähtämään. Sillä tavoin seisoessaan näytti kerran, kuin jokin ajatus pilkahtavan hänen päähänsä. Ja hän katsoi Gunvoria. Ja hänen silmänsä tarkastelivat hyväilevästi, hellästi tuota hennonlaista tyttöä kiireestä kantaan. Sitten hän suuteli häntä otsalle, ja he jatkoivat matkaansa.
Kun he tulivat kotiin, näytti Kjeld ensin melkein entiseltään. Mutta yhtäkkiä hän lyyhähti istuessaan lamaan. Rouva Kjeld hypähti peljästyneenä ylös.
"Sydämen laita on nyt huonosti", mutisi Johannes Kjeld, "minulla se oli monta vuotta sitten… Mutta ei niin rajua kuin nyt… on kovat tuskat… tuntuu kuin jotain olisi mennyt rikki rinnassa…"
He auttoivat hänet vuoteesen. Hän oli kovin levoton. He lähettivät noutamaan lääkäriä. Hän tuli ja tutki Kjeldin tarkoin, antoi hänelle monta morfiiniruiskutusta. Sitten raukesi Kjeld lepoon. Hän nukkui ja heräsi vasta seuraavana aamuna. Silloin hän oli hyvin selvä, ja tuskia ei ollut juuri lainkaan. Hän puheli rouva Kjeldin ja Gunvorin kanssa. Rouva Kjeld toi hänelle kirjeen, joka oli juuri tullut. Kjeld avasi kirjeen ja luki sen tarkkaavaisesti…
"Se on merkillinen kirje", sanoi hän hiljaa, "se on eräältä nuorelta papilta… hän oli siellä pappeinkokouksessa… 'Nyt minä alan vähän ymmärtää, mitä te sanoitte, Johannes Kjeld', hän kirjoittaa, 'minä en ole kuullut viime aikoina mitään teistä, mutta sitä en ihmettele. Ensi ponnistuskin, jolla ihminen voi saavuttaa suuren vakaumuksen, maksaa usein hänen henkensä. Ensimäinen, kallis saavutus kajahtaa senvuoksi usein vain kuolinhuudolta, niin että ihmiset kauhistuvat ja karkoittavat hänet pois. Minä en unhoita teitä enkä teidän puhettanne, Johannes Kjeld, ja minä kiitän teitä siitä, mitä te minulle annoitte'…"
Kjeld tuijotti vuoteessaan kauan tuohon kirjeesen. Yhtäkkiä hän sanoi: "On sittenkin joitakuita, joille minä tahtoisin mielelläni jättää hyvästit, Emma… niin, sinun on saatava se tietää… Minä olen tuntenut koko ajan, minä en enää tästä nouse. Sinä ja Gunvor! Kiitokset teille kummallekin… — En minä pelkää", mutisi hän,… "en minä pelkää kuolemaa…"